BRQ Vantaan avajaiskonsertti Tikkurilan kirkossa 7.8. Tuuli Lindeberg cantus, Anna-Maaria Oramo altus ja cembalo, Mats Lillhannus tenor, Elam Rotem bassus ja cembalo sekä Eero Palviainen luuttu.
Tuuli Lindeberg ja Eero Saunamäki ovat BRQ Vantaa -festivaalin uudet taiteelliset suunnittelijat. Tämän kesän yleisteemaksi on valikoitunut Sota ja rakkaus, ja nehän ovat ihmiskunnan historian alusta asti olleet väistämättöminä vaikuttamassa kansojen ja yksilöiden elämään. Sodan tuhovoima piirtyy tänäkin päivänä silmiimme liian monelta puolelta maailmaa. Myös rakkaudella on tuhovoimansa, se saattaa räjäyttää rikki ihmisen tunne-elämän tai jopa tappaa sekä elävässä elämässä että taiteessa – lemmenkuolo on käsite, joka on tuttu muustakin kuin Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperasta.
Renessanssin ajan runoudessa ja musiikissa rakkausteema kukoistaa ylitsevuotavan dramaattisena. Tässä konsertissa esillä oli nimenomaan rakkauden kaipuu, sen täyttymättömyys, ja sehän se vasta riuduttavaa onkin. Usein renessanssin lauluissa rakkauden kaipuussaan vääntelehtii nainen, nyt tunteidensa kanssa painiskeleva onneton olento oli mies – oikein virkistävää!
Philippe Verdelot, Ranskassa syntynyt, mutta Italiassa eläneenä vahvasti neliäänisen madrigaalilaulun kehitykseen vaikuttanut säveltäjä oli jännä tyyppi, jonka elämässä oli myös yhteiskunnallisen vaikuttajan aspekti. Hän kannatti Machiavellin oppeja, ja niitä taitavat kannattaa muutamat nykymaailman valtiaatkin. Näin opettaa Machiavelli teoksessaan Ruhtinas: ”Hallitsijan tulee olla välittämättä, jos kansa pitää häntä julmana, kunhan kansalaiset vain pysyvät uskollisina ja kunnioittavat hallitsijaansa.” Machiavellin runoon sävelletty Quanto sia lieto il giorno teki poikkeuksen konsertin ohjelman tummaan yleisilmeeseen, sillä siinä vietettiin onnellista juhlaa metsän siimeksessä kera ystävien.
Verdelot eli 1500-luvulla keskellä sotaisaa Apenniinien niemimaata, mutta hänen laulujensa runoissa ei sota ole kirjaimellisesti läsnä. Konsertissa kuullut madrigaalit, joista osa on Adrian Willaertin sovittamia, viihtyvät korvaa hivelevän suloisessa harmoniamaailmassa, josta silloinkin, kun rakkaus oikein korventaa, puuttuu pyrkimys dissonanssien tuomaan kirpeyteen. Sehän tekee laulajien elämän astetta mukavammaksi, joskin Tuuli Lindeberg, Anna-Maaria Oramo, Mats Lillhannus ja Elam Rotem olisivat taatusti selättäneet mitkä tahansa harmonioiden kieroudet. Haluaisinkin kuulla heidän tulkitsemanaan Carlo Gesualdoa!
Lähes kaikki Verdelotin laulut kulkivat mollisävellajissa, mutta päättyivät duurisointuun, kuten ajan käytäntönä oli. Tapa jatkui pitkään ja on tuttu myös lähes kaikista J. S. Bachin molliteoksista.
Oli ilo kuulla täysin intonaatiotarkkana ja tasaisena soivaa kvartettilaulua, joka eli maltillisesti nyansoiden sanojen mukana. Pianissimojen kuiskiva kauneus ja tunteen voimakkuuden kasvu forteen ei milloinkaan häirinnyt intonaatiota. Ehkä joissakin oikein polttavan rakkauden käänteissä olisi voinut antaa palaa hieman rajumminkin.
Tuuli Lindebergin ja Mats Lillhannuksen herkät soolonumerot toivat vaihtelua, samoin Eero Palviaisen tunnelmallinen tulkinta Sebastiano Festan luuttukappaleesta, joka kertoi hajanaisista askeleista. Vuonna 1551 ilmestyi kosketinsoitinkokoelma Intabolatura nova, jonka kappaleiden säveltäjänimet ovat jääneet tuntemattomiksi. Aikansa tansseja, mm. gaillardeja ja pavaneja esittivät cembalon mestarit Anna-Maaria Oramo ja Elam Rotem, sveitsiläinen vanhan musiikin spesialisti. Hän päätti osuutensa n. 500 vuotta vanhalla kuvauksella Herkuleksen ihmeellisestä voimasta.
Konsertin päätösnumero Verdelotin Igno soave, eli suloinen liekki kiteyttää rakkauden olemuksen silloin, kun se samanaikaisesti korventaa ja kihelmöittää. Tässä konsertissa mikään ei korventanut kuulijaa, mutta hieno kokonaisuus aiheutti sen sortin kihelmöintiä, että aplodeja annettiin vähän miten sattui. Joka numero olisi niitä kyllä ansainnut, mutta tyylikästä olisi ollut kuulla aplodeja teoskokonaisuuskohtaisesti tai peräti säästää aplodit hienon kokonaisuuden loppuun siitäkin huolimatta, että esiintyjät liikkuivat sen mukaan kuin teokset vaativat. Olisiko ollut pieni ohjeistuksen paikka?
