Wicked-musikaali on tarttuvalla musiikilla kyyditetty tarina kahden nuoren naisen ystävyydestä Ozin taikamaassa, jonka noitatemput, kuten luudalla lentämiset, antavat mahdollisuuksia spektaakkelimaiselle lavatulkinnalle.
Sitäkin Tampereen Työväen Teatterin komeassa tulkinnassa nähdään, mutta etualalle nousee silti jotain kiperämpää: populismin vaarat, ihmisten manipulointi sekä erilaisuuden aiheuttama pelko ja torjunta. Tästä kaikesta löytyy niin paljon ajankohtaista tarttumapintaa, että jos Wicked olisi puhedraama tai ooppera, se olisi varmaan modernisoitu nykypäivään.
Siihen houkutukseen Samuel Harjanteen ohjaus TTT:ssä ei mene, enkä tiedä, sallisivatko oikeudenomistajatkaan sitä. Musikaali on lavastuksesta ja puvustuksesta päätellen sijoitettu noin 1800-luvun loppuun, mutta sanoma on yleispätevä. Heti katsomoon tullessaan yleisö näkee sivustojen pahaenteiset häkit, joissa velho pitää eläinvankejaan.
Ja taikojen ja illuusioiden maailmassa kun ollaan, siitä täytyy ottaa kaikki irti. TTT:n tuotanto on visuaalisesti upea. Kolmiulotteisina liikkuvat projisoinnit pyörittävät hahmoja ja katsojia ajassa ja paikassa monin paikoin elokuvamaisesti tai vääristävät asioita kubistisesti.
Teräskehikkojen kuvakieli toistuu näyttämöllä eri muodoissaan. On höyrypiippuja ja jättimäinen tuuletin, joka sinkoaa olentoja ilmaan. Lavastuksen ja videoiden suunnittelijoilla (Peter Ahlqvist, Toni Haaranen) on ollut millä mällätä. Puvustus (Pirjo Liiri-Majava) käyttää vihreää ja pinkkiä symbolisesti hahmojen luonteen mukaisesti ja tuo kokonaisuuteen silmiä hivelevää satumaisuutta.
Stephen Schwartzin säveltämä ja Winnie Holzmanin kirjoittama musikaali pohjautuu Gregory Maguiren vuonna 1995 ilmestyneeseen romaaniin Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West. En ole perehtynyt taustana olevaan Oz-tarinavyyhtiin, joten varmasti menetän jotain Wicked-musikaalin viitteistä, mutta se ei seuraamista haittaa.
On kaksi tyttöä, jotka joutuvat yliopistossa kämppäkavereiksi. Älykäs ja lahjakas Elphaba on vihreäihoisuutensa vuoksi sysätty sosiaalisesti ulkopuolelle, Glinda taas hemmoteltu, pinnallinen ja kaiken haluava blondi. Aluksi he eivät voi sietää toisiaan, mutta vähitellen ystävyys kasvaa ja he oppivat toisiltaan jotain oleellista.
Tämän kehitystarinan rinnalla kulkee yhteiskunnallinen taso. Schwartz itsekin on puhunut Wickedin poliittisista ulottuvuuksista. Elphaba joutuu törmäyskurssille Ozin vallanpitäjien kanssa huomatessaan heidän maailmansa epäkohdat, erityisesti eläinten syrjimisen, ja alkaa saada mainetta pahana noitana.
Ozin velho on vallankäyttäjä, joka tekee vihollisuudesta ja erilaisuudesta aseen valtansa vahvistamiseen ja ihmisten manipuloimiseen. Hän tekee eläinkunnasta syntipukin sekä vaimentaa ja vangitsee heitä. Se räjähdysherkkyys, jolla kansa kaiken yhteisen vihollisuuden omaksuu, on pelottava esimerkki populismin voimasta.
Glindasta puolestaan rakennetaan ”hyvä” noita, joka musikaalin mittaan kehittyy kliseemäisestä bimbosta tilanteen ymmärtäväksi valtiaaksi. Mutta musikaali ei yksinkertaista hyvää ja pahaa. Lopussa tyhmä kansa saa jäädä siihen uskoon, että Elphaba on kuollut, vaikka hän luikkiikin muille maille rakkaan Fiyeronsa kanssa – jonka Glindakin olisi halunnut.
Mikä tahansa Wicked-esitys nousee tai kaatuu pääosia esittävän naisparin mukana, ja TTT onnistuu roolituksessa hienosti.
Elphaba vaatii teknisesti varmaa ääntä, jossa on sitkeyttä ja voimaa suuriin linjoihin mutta myös haavoittuvuutta. Yasmine Yamajakolla on molempia, ja hän tulkitsi hahmon poliittisen heräämisen uskottavasti. Noituuskohtausten magiassa olisi syventämistä, mutta Defying Gravity kasvoi vaikuttavaksi, rockmaisen suorasukaiseksi kapinanumeroksi.
Glinda taas on alussa keikaroivan koominen mutta sitten vakavoituva rooli, joka vaatii subrettisopraanon korkeuksia. Nomi Enckell otti sen haltuun sätelevästi, vaikka ehkä hän (tai ohjaaja) karrikoi komediaa vähän liikaakin. Ylinäytteleminen verotti joskus laulun luontevuutta.
Nuori ja lupaava Topias Keskitalo oli hurmaava prinssi Fiyero, ja hänen tenorinsa soi vapautuneesti. Petra Karjalainenuhkui auktoriteettia ja vallanhimoa Madame Morriblena. Hän on tarinan demonihahmo enemmän kuin velho, josta Timo Kahilainen teki symppiksen tavismiehen. Laulu ei ollut samaa tasoa kuin muilla.
Tanssiva ja laulava kuoro heittäytyi täysillä joukkohysterian pauloihin, vaikka huutamista ja meuhkaamista oli joskus liikaakin. Jari Saarelaisen koreografia tuntui alussa vähän kaavamaiselta kauhovine ja levittelevine käsiteleineen, mutta ainakin se oli selkeää ja tilanteisiin sopivaa. Ehkei tavallinen kansa fiinimmin osaa tanssiakaan.
Musiikillisessa dramaturgiassaan Wicked edustaa alan parhaimmistoa, sillä numerot muodostavat selkeän henkilöhahmojen kehityskaaren. Schwartz käyttää pitkin matkaa henkilöihin ja ajatuksiin liittyviä johtoaiheita, jotka voivat saada erilaisen merkityksen eri tilanteissa. Esimerkiksi As Long As You’re Mine -numeron musiikillinen materiaali liittyy ensin Elphaban noitamaisuuteen mutta muuttuu sitten romanttiseksi.
Hämmästyin sitä täyteläisyyttä ja läsnäoloa, jolla orkesteri TTT:n akustisesti kuivassa salissa Marko Hilpon johdolla soi. Joskus kuorojen volyymia olisi voinut säätää hiljaisemmalle.
Wicked Tampeteen Työväen Teatterissa. Käsikirjoitus Gregory Maguiren romaanin pohjalta: Winnie Holzman. Musiikki ja sanoitus: Stephen Schwartz. Ohjaus: Samuel Harjanne. Kapellimestari: Marko Hilpo. Koreografia: Jari Saarelainen. Lavastus: Peter Ahlqvist. Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava. Valosuunnittelu: Eero Auvinen. Videosuunnittelu: Toni Haaranen. Rooleissa mm. Yasmine Yamajako, Nomi Enckell, Topias Keskitalo, Petra Karjalainen, Timo Kahilainen. Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä 3.9.
