Helsingin kaupunginorkesteri, kapellimestarina Jukka-Pekka Saraste, solistina Anton Mejias, piano. Damström, Prokofjev, Tšaikovski. Musiikkitalo 2.9.
”Toista valhe tarpeeksi monta kertaa, niin siitä tulee totuus.” Kauhean, nykyään toteutuneen profetian on lausunut natsipropagandan pääarkkitehti Josef Göbbels liki sata vuotta sitten. Tämä sekä kaksi kirjaa, Jessica Aron Putinin trollit – tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta ja Naomi Kleinin Kaksoisolento ovat saaneet Cecilia Damströmin pukemaan aikamme ahdistavan informaatiotulvan ajoittain piinaavasti takovaksi Information-nimiseksi orkesteriteokseksi, jossa monien lyömäsoittimien lisäksi koko orkesterikin muuttuu yhdeksi valtavaksi lyömäsoitimeksi.
Kokonaisuus morsettaa mm. sanoja INFORMATION, KNOWLEDGE, DATA, TRUTH, HOPE, LOVE tiiviiksi paketiksi ahdettuna nuottien informaatiotulvana: kymmenminuuttisessa teoksessa on yli 47.000 nuottia, ajoittain yli 8700 nuottia minuutissa. Teoksen harmoniat muodostuvat kunkin sanan sävelistä Damströmin muodostaman kromaattisen asteikkokaavan mukaisesti.
Ajoittain teos kasvaa ahdistavan tehokkaaksi hälytyssireenin ulvonnan ja vihellyspillin tehostamaksi pauhuksi, ajoittain se hiipuu kuiskimaan hiljaisia detaljeja. Samat soinnut toistuvat usein minimalistiseen tyyliin. Orkestraatio on paikoin kiintoisasti kerroksellinen: kaikkein pelottavimmat uutiset jyrähtelevät matalien vaskien soittamana, pikku-uutiset liittyvät niiden ylle. Välillä informaatiotulva vetää henkeä ja musiikki seestyy.
Tampere Filharmonian tilaama ja pari vuotta sitten kantaesittämä teos on oiva herätys tiedostamaan väärän informaation vaarat. Jukka-Pekka Saraste piti orkesterin valppaana läpi herkeämätöntä rytmistä tarkkuutta vaativan teoksen. Siitä selvittiin lähes stipluitta.
Anton Mejias, paljon jo maailmalla kiertänyt ja ylistetty 25-vuotias pianisti vei onneksi yleisön aikaan ennen Putinia Sergei Prokofjevin massiivisella pianokonsertolla nro 2. Säveltäjä omisti sen ystävälleen, joka päätyi kuolemaan oman käden kautta. Tämä selittää ensi osan pääteeman alun lempeästi keinuvan haikeuden, jonka Mejias tavoitti pehmeän runollisesti. Pian esiin astuu leikkisä Prokofjev, joka hyppyyttää ja juoksuttaa pianistin sormia kohti yhtä pianokirjallisuuden vaativimmista, jykevimmistä ja pisimmistä soolokadensseista. Sen Mejias tarjoili harkitun leveästi pauhaavina vyöryinä.
Lyhyt scherzo on nuorta Prokofjevia kujeilevimmillaan; iloinen kilpajuoksu Mejiaksen täysin erehtymättömän, virtuoosisen oktaavikirmailun ja orkesterin välillä. Tuli kutakuinkin kaksoisvoitto.
Kolmas osa, Intermezzo, on kepeästi leikkivä, monien glissandojen höystämä välipala, ja sellaisena Mejias sen tarjosikin ennen finaalia, jossa ilakoivasti hyppivän alun jälkeen soivatkin aivan toisenlaiset, raskaaksi käyvät sävyt. Esiin kuoriutuu pian yksinkertainen, kansanlaulunomainen teema, kuin kehtolaulu kuolleelle ystävälle. Se kasvaa dramaattisiin mittoihin orkesterin liittyessä täydellä voimallaan mukaan. Edessä on vielä pianistin viimeinen, raivoisa taituruuden osoitus, joka vie teoksen räjähtävään loppuun.
Anton Mejiaksen vahva, värikäs ja osumatarkka tulkinta oli pianismin juhlaa, ja sen kruunasi hieno yhteistyö orkesterin kanssa. Ylimääräisenä kuultu Allemande J.S. Bachin Ranskalaisesta sarjasta c-molli solisi kuin kristallinkirkas vuoripuro.
Pjotr Tšaikovskin Pateettinen sinfonia palautti yleisön takaisin venäläiseen sielunmaisemaan. Saraste johdatteli orkesterin halki tuikitun teoksen pitkin turvallisen tuttuja polkuja. Ehkä kaipasin kautta linjan enemmän musiikin kuohuntaa, tunteen paloa, volyymista vaihtelua, crescendojen kasvua kohti kliimaksia, ontuvaan valssiin rentoa keinuntaa ja marssin huppukohdassa juhlavan jyrkkänä säilyvää rytmistä iskevyyttä. Finaali vei teoksen sopivasti voihkien kauniisti haipuvaan päätökseen.
