Philharmonia Orchestra, joht. Santtu-Matias Rouvali Musiikkitalossa 5.8. Gabriela Montero, piano, Montero, Saint-Saëns. Mikkelin musiikkijuhlien ohjelmistoa.
Mikkelin musiikkijuhlilta oli loistava veto tuoda pääesiintyjänsä, Santtu-Matias Rouvalin johtama Philharmonia Orchestra, Helsingin Musiikkitaloon ennen Mikkelin esityksiä. Näin saatiin levitettyä festivaalin tarjontaa laajemmalle, ja lisäksi tempaus oli taloudellisesti kannattava: Musiikkitalo oli lähes loppuunmyyty hieman epätavallisesta ohjelmasta huolimatta, ja paikkoja on yli puolet enemmän kuin Mikkelin Mikaelissa. Tällaista synergiaa voisi olla Suomen festivaaleilla enemmänkin, sillä niin saataisiin vierailujen kuluja jaettua.
Konsertti toimi myös energisenä lähtölaukauksena koko kesän uinuneen Musiikkitalon kaudelle. Musiikkitalon upeat urut lienevät olleet motiivina ottaa ohjelmaan Saint-Saënsin kolmas sinfonia, jossa on keskeinen urkuosuus. Mikaelissa sitä ei tietenkään voitu kuulla. Olikin hämmästyttävää, miten hienosti Rouvali ja urkurina vieraillut nuori suomalainen Erik Ohtamaa saivat osuudet balansoitua lyhyestä harjoitusajasta huolimatta.
Saint-Saëns omisti sinfonian sävellysvuotenaan kuolleelle Franz Lisztille, jonka omaperäinen syklisen muodon idea ja temaattinen muuntelu toistuvine mottoaiheineen kuuluvat teoksessa. Sinfonia on yhdistelmä ranskalaista orkesterivärien kirkkautta, sinfonista jännitettä ja urkujen mukanaan tuomaa sakraalia syvällisyyttä.
Rouvali piti kaiken tämän energisessä otteessaan. Liike ja jännite olivat läsnä koko ajan, eikä musiikki päässyt hetkeksikään lerpahtamaan. Uusi sali ja sen studiomaisen erotteleva akustiikka lienevät syynä siihen, että otti aikansa, ennen kuin orkesteri lämpeni ihan filharmoniseen hehkuun. Sitten jouset saivat kuitenkin osoittaa pehmeää sointikulttuuriaan, puhaltimet virtuositeettiaan ja vasket loistoaan.
Kun urut tulivat hitaan osan keskellä mukaan, vaikutelma oli huima. Ikään kuin akustiikka olisi alkanut elää uusilla dimensioilla, vaikka urut soittivat alussa vain pehmeästi hyväileviä bassoääniä. Koska Rieger-urut ovat orkestraalinen soitin, rekisterit sulautuivat sinfoniaorkesteriin hienosti.
Sinfoniaa on kylläkin turha kutsua ”urkusinfoniaksi”, sillä urut ovat suurimman osan ajasta hiljaa ja sulautuvat tekstuuriin, samoin kuin piano säkenöivässä scherzossa. Kun finaalissa soitin alkaa sitten yhdessä orkesterin kanssa kasata hetki hetkeltä monumentaalisempia kerroksia, vaikutus on sitäkin kohottavampi. Hieno esitys kaikkiaan!
Solistina oli venezuelalainen pianisti Gabriela Montero, joka soitti oman pianokonserttonsa. Hän on tunnettu improvisaation velhona ja on ottanut tavakseen tarjota aina ylimääräisenä improvisaatioita yleisön antamasta teemasta. Niin nytkin.
Kun Montero oli esittänyt pyynnön, katsomon perältä alkoi kuulua P. J. Hannikaisen kansanlaulun pohjalta tekemä Sä kasvoit neito kaunoinen, ja suuri osa yleisöstä yhtyi siihen. Pianisti kuulosteli, otti muutaman alkutahdin ja alkoi muunnella. Siitä syntyi hieno ja koskettava romanttinen vuo. Toinen teema oli Finlandia-hymni, josta hän ei saanut aivan niin paljon irti – improvisaatio jotenkin kadotti yhteytensä teemaan ja sen luonteeseen.
Improvisaation pohja kuuluu myös Monteron pianokonserton vapaassa hengessä, vaikka se onkin tarkasti nuotinnettu ja orkestroitu kokonaisuus. Se on eräällä tavalla pianistin musiikillinen omakuva yhdistäessään klassista konserttoperinnettä, latinalaisamerikkalaista rytmiikkaa, jazzvaikutteita ja henkilökohtaista yhteiskunnallista sanomaa.
Soolostemma vaikuttaa usein syntyvän hetkessä, ja musiikilliset käänteet ovat jatkuvasti liikkeessä. Ensimmäinen osa rakentuu mambon ympärille, mutta lattarirytmit yhdistyvät sinfoniseen kehittelyyn, ja musiikissa on tanssi-ilon ja levottomuuden jännitettä.
Assosiaatiot vilistävät Gershwinistä Ginasteraan, Bernsteiniin, Bartókiin ja Ravelin G-duuri-konserttoon. Orkesteri ja kapellimestari saavat olla tarkkoja synkopoivissa, epäsäännöllisissä rytmeissä, mutta tämän tyylin Rouvali jos kuka hallitsee.
Hidas osa on teoksen emotionaalinen ydin. Yöllinen melankolia pianon ja klarinetin vuoropuheluineen muistuttaa monia konserttoja, etenkin Ravelia, mutta Montero säilyttää oman äänensä. Venezuelalainen joropo ja muut tanssit sykkivät riehakkaasti finaalissa, mutta synkät sävyt tuovat mieleen pianistin kotimaan poliittiset kriisit.
Montero on taiteilija, joka todella osaa ottaa yleisönsä. Kun hänen spontaaniutensa yhdistyy Santtu-Matias Rouvalin yhtä lailla raikkaaseen otteeseen, se on menoa.
