Helsingin oopperakesän ohjelmistoa:
Pietro Mascagni: Zanetto, libretto François Coppéen näytelmän mukaan Giovanni Targioni-Tozzetti ja Guido Menasci. Ohjaaja Ville Saukkonen, solistit Laura Juvonen ja Fanny Henn, pianisti Jussi Littunen. Aleksanterin teatteri 29.8.
Anna Kortelainen: Diivat studiossa. Laulut Olli Kortekangas ja Marko Puro, laulutekstit Axa Sorjanen, ohjaus Lija Fischer, lavastus Elle Mikkola, puvut Pia Lasonen. Solistit Elina Mustonen (Ida Aalberg), Reetta Ristimäki (Aino Ackté), Heljä Heikkinen (TV-juontaja Pipsa). Pianisti Anu Silvasti. Aleksanterin teatteri 30.8.
Pietro Mascagnin Zanetto on musiikiltaan ja juoneltaan lyyrinen, paljolti alakuloinen, luopumisen tematiikkaa pohtiva pienoisooppera, jota ei aiemmin ole Suomessa esitetty. Maailmalla se on joskus nähty parinaan Mascagnin menestysteos, verismin pienoishelmi Cavalleria rusticana. Sen libretolla on samat tekijät kuin Zanettolla, josta verismi on etäällä – se on pikemminkin runollinen, hyvin keveästi ja herkästi orkestroitu balladi.
Nämä teokset muodostavatkin erinomaisen teosparin: molemmissa käsitellään rakkautta, joka ei saa täyttymystään. Cavalleriassa käänteet ovat tosin orkestraatiota myöten paljon dramaattisemmat. Oopperakesässä teos kuultiin – ymmärrettävistä syistä – pianon säestämänä versiona.
Zanetton tarina tapahtuu alun perin 1800-luvun Firenzessä. Kaunis, ikääntymään päin oleva kurtisaani Silvia muistelee elämänsä miehiä, joista kukaan ei ole herättänyt hänessä aitoja tunteita. Sitten hänen luokseen saapuu miellyttävä nuorukainen, joka päämäärättä vaeltelee paikasta toiseen. Hän haluaisi tavata kuuluisan Silvian, josta kaikki puhuvat. Silvia, joka kokee tunne-elämänsä heräävän viattoman ihailijansa seurassa, kätkee henkilöllisyytensä. Hän pyytää nuorukaista poistumaan, eikä tämä saa koskaan tietää, kenet oli tavannut.
Ville Saukkonen on etäännyttänyt juonen 1960-luvun Amerikkaan, kuuluisan elokuvatähden elontaipaleen surullisiin loppuvaiheisiin. Librettoon ei ole puututtu. Näyttämöä hallitsee vuode, jossa tämä ”Silvia” yrittää levätä, mutta päätyy vähän väliä ottamaan pullosta huikat.
Sopraano Laura Juvonen heittäytyi rooliinsa uskottavalla kiihkolla; siinä näkyi sekä mielen myllerrys menneitä miessuhteita muistellessa että aito kiintymys paikalle ilmestynyttä Zanettoa kohtaan. Juvosella on dramaattinen ääni, joka leiskahtaa komeasti korkeuksissa ja soi kiinteänä myös keski- ja matalalla alueella.
Mezzosopraano Fanny Henn teki rennosti poikamaisen roolin iloisena, huolettomana ja Silviaan ihastuneena Zanettona. Ääni soi tasaisen pyöreänä ja lämpimänä, ja se säilytti kauniin, tumman värinsä myös italialaislaulelmien tyyppisten aarioiden kavutessa korkeuksiin. Tässäpä olisi oivallinen Cherubino mihin tahansa kunnianhimoiseen tuotantoon! Saukkosen henkilöohjaus pelasi hyvin; keskinäinen kemia toimi sekä suhteen lämpenemisen että väkisin viilentämisen vaiheissa, kun Silvia pyysi poikaa poistumaan kiintymyksen syttymisestä huolimatta.
Orkesterin korvasi herkästi musisoinut Jussi Littunen. Jotenkin juuri tähän teokseen pianotausta soveltuu kovin hyvin, kun ei missään vaiheessa tarvitse paahtaa täysimittaisen sinfoniaorkesterin koko massaa ja kaikkia sävyjä. Kun sävelkudos on paikoin lähes impressionistisen herkkää ja läpikuultavaa, ei orkesteria kiihkeästi kaivannutkaan.
Zanettoa ennen kuultiin toinenkin säveltäjänsä muusta tyylistä poikkeava teos, Nikolai Rimski-Korsakovin viehko Mozart ja Salieri. Esittäjinä olivat veljekset Riku ja Roope Pelo, pianistina Malla Pelo. Kahden säveltäjän mittelö johdatteli mallikkaasti illan toiseen, musiikiltaan mielenkiintoisempaan kahden solistin teokseen.
Anna Kortelainen on nostanut kaksi menneiden aikojen superdiivaa, Aino Acktén ja Ida Aalbergin, haudasta ja tuonut heidät tähän päivään, television suoraan Kulttuurikupla-keskusteluohjelmaan. Esityksen alkupuolella valmistauduttiin itse lähetykseen ja sovittiin pelisäännöistä: mistä siinä sopii puhua ja mistä ei. Avattiin ääntä ja kilpailtiin siitä, kumpi saa studioyleisöltä desibelimäärältään komeammat aplodit. Voiton vei ohjelman juontaja Pipsa, roolinsa luontevan kepeästi ja sopivan viihteellisesti omaksunut Heljä Heikkinen.
Kortelainen tuntee diivojen taustat. Hänen tekstinsä on aina kiintoisaa ja sujuvaa. Sitä on paljon, joten tunsin seuraavani musiikkiaiheista puhenäytelmää, jota useat laulut höystävät. Oli hauska oppia molemmista diivoista nippelitietoa: Acktélla oli huonot hampaat, joten kuvakulmien kanssa piti olla tarkkana. Aalberg, alkujaan maalaistyttö, tappeli diftongien kanssa, ja hänet Kortelainen pani opiskelemaan Eliza Doolittlen tavoin lausetta ”Vie fiestaan hienon miekkamiehen tie”.
Ei-toivottuja tai kiellettyjä aiheita olivat Aalbergin läpimurtorooli Nora Henrik Ibsenin näytelmässä Nukkekoti, diivojen avioliitot, joita molemmilla oli kaksi, ja varsinkin kysymys Acktén Glory-tyttären isästä: oliko hän aviomies Heikki Renvall vai Acktén Pariisin-kauden rakas ystävä Albert Edelfelt.
Kun ensimmäinen vauhdikas musiikkinumero täytti salin, olin hämmästynyt: Olli Kortekangas yllätti jazzahtavasti svengaavalla Tradwife & Provider -laululla. Vielä vauhdikkaampaa oli tulossa. Aitoa musikaalityyliä tavoittivat laulut Komplekseja ja Diivat, joista edellinen oli Kortekankaan säveltämä. Seuraavaksi voitaneen odottaa hänen ensimmäistä täysimittaista musikaaliaan.
Sittemmin valkeni, että lauluista viisi on Kortekankaan, muut nimenomaan musiikkiteatterisäveltäjänä tutuksi tulleen Marko Puron kynästä. Oopperakesän ennakkoesitteessä säveltäjäksi mainitaan vain Kortekangas.
Esitystä höystettiin Margueriten Jalokiviaarialla Charles Gounodin oopperasta Faust. Rooli oli Acktén jättimenestys Pariisin oopperassa 1900-luvun alussa, ja nyt sen muisteli kypsään ikään ehtinyt Aino, Reetta Ristimäki. Ida Aalbergin soolonumero oli sulava tarantellatanssi.
Revyyhenkistä yhteistanssahtelua tarjosivat molempien näytösten loppulaulut.
Kortelaisen tapaan tässäkin kulki mukana sivujuoni, joka peilautui Nukkekodin Noran kautta juontaja Pipsaan: hän kamppaili näennäisen iloisuutensa varjossa henkilökohtaisen suhdekriisin kanssa, jonka hän ratkaisi Noran tavoin irrottautumalla suhteesta. Kaksijakoisen roolinsa hän näytteli mainiosti ja esitti koskettavasti Kortekankaan säveltämän Noran balladimaisen laulun.
Reetta Ristimäki oli löytänyt Ainoonsa oikeanlaista rehvakkaasti itsekeskeistä diivaa. Elina Mustosen Ida oli hienosyinen, monipuolinen henkilökuva, joka keikkui kutkuttavasti vakavan ja komediallisen tulkinnan rajapinnalla.
Mainio pianisti Anu Silvasti sai hänkin pienen sivuroolin studio-ohjaajana, joka usutti juontajan suorassa lähetyksessä kysymään juuri niistä asioista, joista oli etukäteen sovittu vaiettavan. Katsojaluvut, nääs. Acktė marssikin mielenosoituksellisesti ulos kesken kaiken, mutta kesyyntyi ja tuli takaisin.
Tämä esitys on nähtävissä Aleksanterin teatterissa vielä sunnuntaina 13.9.
