Arvio: Kansallisoopperan orkesteri, Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo 20.8.2026. Andrew Gourlay, kapellimestari, Aurora Marthens, sopraano, Ric Furman, tenori. Strauss, Mitchell (ekS.)
Mellakka, englanniksi riot, tarkoittaa sanakirjamääritelmän mukaan joukolla tapahtuvaa väkivaltaista julkisen järjestyksen rikkomista. Se voi olla reaktio esimerkiksi köyhyyteen, etnisiin jännitteisiin tai valtiovallan sortotoimiin; pohjasyy on usein kokemus epäoikeudenmukaisuudesta tai olosuhteiden sietämättömyydestä.
Conor Mitchellin (s. 1977) Helsingin juhlaviikkojen ohjelmassa esitetty Riot Symphony on siis nimetty raflaavasti. Tieto videoprojektiosta osana tätä Kansallisoopperan orkesterin esittämää teosta sai odottamaan, millaiseen transgressioon, kapinaan tai kansannousuun se kuulijansa sitten kiihottaa.
Ohjelmatekstissä säveltäjä itse tosin toteaa, että ”ehkäpä tämä sinfonia ei itsessään ole protesti, vaan [—] kunnianosoitus niille, jotka ovat tuoneet äänensä kuuluviin mitä vaikeimmissa olosuhteissa ja osoittaneet olevansa oikeassa”. Selkeimmät näistä kunnioituksen kohteista tulevat ilmi teoksen teksteistä, joista sopraanon ja tenorin laulettavaksi oli Mitchell sijoittanut Münchenissä toisen maailmansodan aikaan toimineen Valkoinen Ruusu -vastarintaliikkeen saksankielisiä jakeita. Nauhalta puolestaan kuullaan venäläisen, monta kertaa vankilaan heitetyn Pussy Riot -kollektiivin protestipunklaulu Putin sytyttää tulen (Путин зажигает костры) vuodelta 2012.
Valitettavasti Riot Symphonyn edetessä odotukset vaihtuivat pettymykseksi. Alun pastoraalin – joka hiljalleen muovautui John Adams -henkiseksi jälkiminimalismiksi ja sieltä uusekspressionismiin ja Stravinsky-vaikutteisiin – vielä otti jonkinlaisena alkusoittona ennen šokkeja, mutta videotaide valitsi usein mennä sieltä, mistä aita on matalin.
Pohjoisirlantilaiselta vasemmistosympaattiselta queer-säveltäjältä voisi odottaa maukkaan kriittistä, ravistelevaa, sarkastista ja hyvällä tavalla kyynistäkin otetta, vähintään jotain samaa kuin Musiikin ajassa 2022 näkemäni Philip Venablesin röyhkeä Illusion. Mitchellillä olisi ollut mahdollisuus vuorisaarnaan, joka paljastaisi diktatuurien rinnalla myös nyky-Euroopan pimeän puolen: kapitalistisen kulutuskulttuurin ja teknologian vaurio ympäristölle, ilmastolle, yhteisöille ja psyykelle, globaali eriarvoisuus ja pakolaiskriisi, hymistely kansanmurhan tapahtuessa, äärioikeiston nousu Euroopassa, rasismi, naisviha, Britannian transvastaiset lait – ja keskiluokkainen mukavuudenhalu esteenä aktivistiselle toiminnalle tuhoisien systeemien purkamiseksi ihan täällä kotona, ennen kuin teknofeodalismi tai -fasismi romuttaa valistuksen rippeet.
Mutta ei. Nicky Larkinin videokollaasi toiseutti pahuuden joko historiaan tai vieraille maille: 1900-luvun totalitaristiset hallinnot, ydinräjäytykset, Stalin, Tohtori Outolempi; Trump, Putin, Netanjahu. (Oli myös Andrew Tate, mutta helppo sylkykuppi hänkin tässä kontekstissa.) Valkoisen Ruusun teesejä oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta säestivät balettitanssijat ja taaperon jalat kuin henkivakuutusmainoksessa tai SDP:n vaalikampanjassa konsanaan. Rautaesiripun hajoamista seuraava optimistinen suvanto. Lapsi toppaliivissä ase kädessään, toinen maastopuvussa, kolmas Ukrainan lippu poskeensa maalattuna – onneksi ei sentään näytetty, kuinka tartutaan käsi kädestä ja We Are The World -yhteislaulu tuo maailmanrauhan. Syvyyttä oli ehkä lastenaltaan verran, rautalangasta väännettyä sentimentaalisuutta sitäkin enemmän. Musiikiltakin olisi odottanut ripauksen enemmän punkia – Kraftin mäiskettä, tai edes Kurt Weillin kabareeironiaa.
Teos tuskin ravisutti kenenkään arvoja tai ajattelua edes Koyaanisqatsin verran, saati sähköisti barrikadeille. Ehkä joku katsomossa sai hymistä tyytyväisyyttä hyvien puolella olemisesta, mutta minua Riot Symphonyn latteus vain suututti. Harmi esittäjien puolesta. Nuoren nousevan Aurora Marthensin ääni kantoi vahvasti. Kansallisoopperan orkesteri, tenori Ric Furman ja kapellimestari Andrew Gourlay olivat okei.
Ihmisyyden kompleksisuudesta muistuttava toisenlainen katse sortoon ja vallan väärinkäyttöön esiintyi ennen Riot Symphonya. Richard Straussin Metamorphosen valmistui keväällä 1945, juuri ennen natsi-Saksan kukistumista. Yksityisesti Strauss inhosi natseja, mutta silti vastaanotti heiltä viran Reichsmusikkammerin puheenjohtajana sekä täytti juutalaisilta ja natsivastaisilta vapaaksi jääneet kapellimestarinimitykset. Metamorphosen onkin elegia saksalaisen kulttuurin iltaruskolle, viitaten Beethovenin Eroica-sinfonian surumarssista napatun teeman ohella koko saksankieliseen klassis-romanttiseen jatkumoon, jota odottamattomat sointuvaihdokset nakertavat ja hapertavat sivuilta ja keskeltä. 23 solistisen jousisoittajan teos on haastava: harvojen soittajien unisonoissa tämä kuului nasaalin surisevana summa-aaltona, ja toisinaan keskiosassakin ilmeni kamppailua vireen suhteen.
Santeri Kaipiainen
