Radion sinfoniaorkesteri, kapellimestarina Anja Bihlmaier, solistina Sergei Krylov, viulu. Gubaidulina, Brahms-Schönberg. Musiikkitalo 30.10.2026
Voisiko Sofia Gubaidulinan Offertorium-viulukonserton esitykselle olla sen osuvampaa ajankohtaa kuin pyhäinpäivän aatto? Teos on jotenkin puhdistava, mykistävän hieno aivan kirjaimellisesti: harvoin yleisö on ollut kuin lumoutuneena näin yskimätöntä alusta loppuun.
Teos alkaa J.S. Bachin teoksen Das musikalisches Opfer alkuteemalla, jonka Gubaidulina on jakanut eri puhaltimille. Teema päättyy käyrätorven trilliin, jonka viulu nappaa itselleen ja aloittaa voihkivan soolonsa. Pian orkesteri glissandoineen yhtyy voihkintaan. Vakava murheiden taakka soi läpi teoksen, mutta välillä tunnelmaa helpottavat helisevän kirkkaat jaksot, unisonot, eri soitinten ja soitinryhmien vuorottelut sooloviulun kanssa sekä viulun monet pitkät kadenssit.
Välillä teos saa orkesterikonserttomaisen tai concerto grossoa muistuttavan muodon, jossa eri soitinten erikokoiset kokoonpanot vuorottelevat keskenään tai koko orkesterin kanssa. Mukana vuorottelussa on monia yksittäisten orkesterisoittimien, kuten huilun, klarinetin ja muidenkin puhaltimien ja sellon hienoja, upeasti soitettuja sooloja tai duettoja, kuin kamarimusiikkisuvantoina. Usein soiva, mustanpuhuva koko orkesterin painajaissumu, jota patarummun takova kumu tehostaa, väistyy ajoittain lasinkirkkaiden, piccolon, celestan ja kirkkaiden lyömäsoitinten muodostamien valopilvien tieltä.
Tätä teosta tekee mieli luonnehtia loputtomiin: kuinka ihanasti sooloviulun levottoman tuskaisena sinne tänne ponnahteleva virtuoosinen pyristely sulaa lepäämään milloin vaskikuoron, milloin matalien jousten pehmeään syliin. Minkälaisia vaskiryöppyjä kaatuu korviin, miten kaaos kirkastuu herkiksi harmonioiksi. Ja miten Bachin teema kuin vaivihkaa välillä pilkahtelee kudoksessa ennen kuin se haihtuu kokonaan pois syntyäkseen hieman repaleisena uudestaan. Ja miten syvästi riipaisee loppua ennakoiva harras, ortodoksista tunnelmaa henkivä herkkien harmonioiden jakso, josta vielä ponnahtelee läpi milloin putkikellon, pianon, kontrabasson tai jonkin puhaltimen repliikki, ennen kuin sooloviulu sulkee ympyrän kirkkaan kohinan saattelemana.
Anja Bihlmaier toimi tämän rituaalinomaisen teoksen kaiken hallitsevana esipaimenena, joka kaitsi orkesteria hellästi, mutta päättäväisesti. Sergei Krylovia ihailin ensi tahdeista; hän käsitteli hallussaan olevaa Stradivariusta luoden itkettävän kaunista lohtupianissimoa, järisyttävän raastavaa fortissimoa ja kaikkea siltä väliltä. Hän tuntui sukeltavan teoksen tunnelmaan ja sen teknisten virtuoosivaatimusten kimppuun koko sielullaan, ja se välittyi.
Teoksen väripaletti on valtava, ja vaikean, kimurantteja yksityiskohtia vilisevän kudoksen syvä koskettavuus tarvitsi joka ikisen muusikon herpautumatonta tarkkuutta ja huippuunsa hiottua ammattitaitoa. Kaunis kiitos kaikille!
Oli vaikea irtautua Offertoriumin tunnelmasta Johannes Brahmsin pianokvarteton sovitukseen. Arnold Schönbergintekemänä kvartetto on kokenut metamorfoosin kamarimusiikkiteoksesta suuren sinfonian mittaiseksi järkäleeksi. Leikillään Schönberg kutsuikin luomustaan Brahmsin viidenneksi sinfoniaksi. Ei niin suurta pilaa, etteikö totta toinen puoli.
Suureksi osaksi orkestraatiossa on tutut elementit Brahmsin omakätisistä orkesteriteoksista, mutta ajoittain Schönberg tuntuu käyttävän materiaalia soitinnusmaistelujen laboratoriona. Kaiken muun nielee ihan vakavissaan, mutta finaalissa kilkuttava ksylofoni saa ainakin minut aina hekottamaan. Kaikkein hienointa versiossa on orkestraation ajoittainen kamarimusiikillinen herkkyys. Dramaattisen väkevät jaksot soivat dramaattisina myös alkuperäisteoksessa ja saavat Schönbergin käsittelyssä vain rutkasti lisää tummaa paatosta.
Teoksen supernopea finaali Rondo alla Zingarese on yksi todiste Brahmsin mieltymyksestä mustalaismusiikin raisuun menoon, eikä meno orkestroituna siitä ainakaan laimene. Siinä missä pianisti saa alkuperäisteoksessa pistellä sormensa täyteen raviin, siinä tämä nopea tikuttelu lankesi perjantaina huilistin, Kerttu Aalto-Setälän, hienoksi virtuoosipalaksi.
Anja Bihlmaier muotoili teoksesta sinfonian makuisen, eläväisen kokonaisuuden, jossa oli niin järkälettä kuin kepeyttä. Finaalista kehkeytyi loppua kohden ratkiriemukas, onnistuneesti kiihtynyt hurlumhei, jossa oli aitoa ”antaa palaa” -meininkiä. Jos konsertti alkoi pyhäinpäivän tunnelmaan sopivasti, saattoi sen lopetuksessa kuvitella kuulevansa vaikka halloween-hulluttelua.
