Pitkän linjan koreografi-tanssija Liisa Pentti viettää 40-vuotistaitelijajuhlavuottaan uudella teoksella Zone Critique, koreografia tanssille ja runolle. Hän tuli Suomeen tanssin kentälle 1980-luvulla keskieurooppalaisen koulutuksen saaneena. Silloisen niin sanotun uuden tanssin tekijöillä ei ollut helppoa kohdata suomalaisen tanssimaailman ahtaita ympyröitä.
Pentin teoksen ytimessä on suomenruotsalaisen runoilijan, Martin Enckellin tuoreen runokokoelman nimetön päätösruno. Esitykseen ja sen nimeen on myös vaikuttanut ranskalaisen geokemisti Jérôme Gaillardet’n kirja, joka käsittelee koreografin sanoin ihmisen ja maapallon yhteen kietoutumista.
Pentin teoksen alkupuolella tanssijat ovat pitkään omissa maailmoissaan, usein silmät kiinni. Käsi ja erityisesti kämmen toimii ikään kuin peilinä, joka johtaa liikkumista ja tunnustelee ympäristöä. Vähitellen nämä maailmassa olevat ihmispartikkelit muuntuvat, törmäilevät ja tärisevät ja hakevat kohtaamisia toistensa kanssa. Improvisaatiokontaktit tanssijoiden välillä synnyttävät pieniä liikkeellisiä myrskyjä, jotka tulevat ja menevät, kuten runossa sanotaan.
Teoksen keskellä on selvästi koreografioitu unisonojakso. Ilmaisultaan varsin neutraalia tekemistä rikkoo myös osio, joka lähtee liikkeelle yhden tanssijan hengityksen antamasta merkistä. Siinä toistetaan muutamia sensuelleja asentoja ja nojataan hetken kuin unelmoiden takaseinään.
Runon teksti toimii teoksessa mielikuvien ja liikkeiden synnyttäjänä – tuli ja tuuli ja kiertokulku tulevat näkyviksi. Välillä kuullaan tanssijoiden sanomina yksittäisiä sanoja runosta, kuten dröm ja lopussa luetaan ääneen ruotsiksi koko runo.
Käsiohjelman mukana tuleva runo puhuu maailmankaikkeudesta, rakkaudesta ja luonnonvoimien arvaamattomuudesta. Juuri arvaamattomuus kuvaa minulle teoksen liikekieltä, jolle on ominaista jonkinlainen irrallisuus. Yksi ei johda toiseen, eikä voi mitenkään arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Myös liikkeiden keskinäinen hierarkia kyseenalaistuu.
Tämä vie ajatukset väistämättä postmodernin tanssin ikoniseksi nostettuun Yvonne Rainerin teokseen Trio A (1966), jossa perinteistä dramaturgiaa ja tanssimisen tapaa rikkoi liikkeiden samanarvoisuus ja niiden suorittaminen tasa-arvoisella energialla. Pentin teoksessa energia kuitenkin välillä muuttuu, kun tietyt liikkeet tai kohtaukset saavat runonkin takia erilaisen painoarvon. Rainerin ja muiden aikalaisten tekemisen tapaan kuului myös liikkumiseen keskittyneet hyvin neutraalit kasvot, joita nykytanssiteoksissa on paljon nähty.
Silti kokeneet tanssijat kuten Katri Soini ja Satu Rekola erottuvat nuoremmista, koska he eivät yksinkertaisesti voi peittää kasvojensa tai kehonsa ilmaisullisuutta. Pentti mainitsee käsiohjelmassa, että tanssijat ovat tarkkoja liikkeellisten tehtävien äärellä. Anti-illusionistisuuden ohella teoksen rakentaminen jonkin tehtävänannon kautta on ollut myös eräs postmodernin tanssin tekemisen tapa 1960–70-luvuilla, mikä liittää Pentin tähän jatkumoon, samoin kuin vuorovaikutus muiden taiteiden kanssa.
Tanssijoiden esiintymispukuina olivat yksivärinen paita tai trikoot yhdistettynä voimakkaaseen printtikuosiin. Puvut näyttävät kiinnostavilta, mukavilta ja samalla tyylikkäiltä. Voisin hyvin kuvitella liikkuvani kadulla sellaisissa. Ne ovatkin Aallosta muodin alalta valmistuneen Jere Vilon käsialaa.
Intiimiä tanssiteosta on hyvä katsoa läheltä, kosketusetäisyydeltä. Välillä tanssijat tulevat seisomaan penkkien väliin tai istumaan niille – lepäävät siinä hetken kuin osoittaen olevansa yksi meistä. Teos sopii hyvin Konepajan pieneen, sympaattiseen studiotilaan, jossa on erityisen hieno puupalkkikatto.
Tänä vuonna moni suomalainen nykytanssin tekijä ja heidän ryhmänsä juhlii pyöreitä vuosia: Liisa Pentin tavoin Alpo Aaltokoski viettää 40-vuotistaiteilijajuhlaa, Sanna Kekäläinen Company juhlii 30-vuotista taivaltaan ja Helsingin Kaupunginteatterissa puolestaan nähdään Kenneth Kvarnströmin 30 vuotta vanha teos no-no. Kuitenkin tanssin kentälle tulevat ja siellä toimivat taiteilijat ovat viime aikoina kyseenalaistaneet mahdollisuuksia tehdä työtään ja vaihtaneet alaa.
Tanssitaiteilijana oleminen nyky-yhteiskunnassa on taloudellisesti ja henkisesti yhä haastavampaa. Onneksi meillä on eri-ikäisiä ja pitkänkin uran tehneitä taiteilijoita, kuten Liisa Pentti, joilla on ollut mahdollisuus kehittää työtänsä pitkäjänteisesti.
