Kolmen pennin ooppera eli Kerjäläisooppera on ehkä Bertholt Brechtin kuuluisin näytelmä. Paitsi ettei se ole yksin hänen. Brechtin työtoveri Elisabeth Hauptmann löysi ja käänsi sen pohjana olevan englantilaisen John Gayn 1700-luvun alun tekstin ja esitteli Brechtille. Juuri sopivasti, kun Brecht tarvitsi uutta näytelmää ohjattavakseen. Brecht kirjasi teoksen omiin nimiinsä napaten mukaan muutaman runon François Villonilta ja pyysi säveltäjäksi Kurt Weilin. Loppu on historiaa.
Kolmen pennin oopperaa on esitetty Suomessa aika ajoin. Kuuluisin versio lienee Laura Jäntin Kerjäläisooppera KOM-teatterissa vuosina 1978-1980. Antti-Einari Halonen ohjasi kepeäksi luonnehditun version Kansallisteatteriin vuonna 1997, Kari Heiskanen omansa Helsingin kaupunginteatteriin vuonna 2007. Tampereen teatterissa teos sai ensi-iltansa vuonna 2010 (ohjaus Mikko Viherjuuren) ja Lappeenrannassa vuonna 2016 (ohjaus Timo Sokuran).
Tänä syksynä oli Lahden kaupunginteatterin vuoro ohjaajana Lauri Maijala. Ilmeisesti ensi kertaa Suomessa yhtenä tekijänä Brechtin ja Weilin rinnalla mainitaan myös Hauptmann.
Teos on niin kuuluisa, ettei sen tapahtumista sen enempää kuin, että kerjäläisillä rahansa ansaitsevan herra Peachumin tytär Polly on menossa naimisiin roiston ja murhamiehen Macheathin kanssa, ja tämä aiheuttaa ankaraa turbulenssia Peachumin perheessä. Sanansa sanottavana Puukko-Mackien naimapuuhiin on myös Mackien nykyisellä vaimolla Lucylla sekä hänen entisiin seksityöläisiinsä lukeutuvalla Jennyllä. Tapahtumia taustoittaa Kurt Weilin jylhä musiikki, josta vastaa Antti Vauramon johtama oiva yhtye Lahdessa.
Katsellessa ja kuunnellessa Maijalan verevää versiota tutusta teoksesta on aikaa miettiä sen painopisteitä. Elisabeth Hauptmannia ovat tietämän mukaan kiinnostaneet erityisesti Gayn näytelmän naiskohtalot. Arvelen, että tämä näkyy lopputuloksessa ja ehkä juuri siksi Kolmen pennin oopperan dramaturgiassa on epätasapainoa? Mackien kaltoin kohtelemat Polly, Jenny ja Lucy ovat lihaa ja verta. Heidän kertomuksensa ovat teoksen keskiössä. Heille on sävelletty upeimmat laulunumerot. Köyhät massat, joita Peachum riistää ja jotka on nostettu teoksen toisinaan käytettyyn nimeen, eivät sen sijaan juuri pääse ääneen jääden aika teoreettisena elementtinä häilymään taustalle.
Kolmen pennin ooppera näyttäytyykin kertomuksena miesten vallan väärinkäytöstä suhteessa naisiin paljon enemmän kuin vallan väärinkäytöksistä yleensä. Tässähän ei sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta teoksen keskeisinä teemoina pidettyjen riistomekanismien kuvaus jää muiden kuin naisten osalta lähinnä puheen varaan. Pollyn avioliitto gangsterin kanssa saa paljon sijaa ensimmäisessä näytöksessä, köyhät lähinnä esitellään. Myöhemmin tuodaan esiin Lucy-vaimon raskaus miehen viedessä vihille jo seuraavaa ynnä Jennyn surullisen alisteinen suhde Mackieen.
Mackie itse jää hahmona naistensa varjoon. Hän on vain keulivan gangsterin kuva, ei selity motiiveiltaan siinä missä Peachumin logiikka hyvinkin. Kuuluisassa monologissaan Mackie kyllä viittaa rikoksen tasoihin yhteiskunnassa kysymällä, mitä on varkaus verrattuna pankin perustamiseen. Mutta miksi sitten Peachum on itsekin hämäränheikki eikä yhteiskunnan arvostama pankkiiri, jolloin hän muodostaisi vastavoiman nyt lähinnä joukkojensa keskellä mellastavalle Mackielle?
Lauri Maijala on pyrkinyt tasapainoittamaan tilannetta tuomalla hahmoja nykyaikaan. Jennyllä on esityksessä teatterin siivoojan rooli ja nykyisinä riistettävinä esitellään ruokalähetit, vaipoissaan makaavat vanhukset, marjanpoimijat ja muut matalapalkkaiset. Siivooja/Jenny pyrkii tuomaan ”todellisuutta” eli esitystilannetta näyttämön maailmaan. Myös mukaan kirjoitettu, lähes mykkänä kaikkialla höyryissään haahuileva Osaton on kuin tuossa ikkunan takana Kallion kaduilla kuljeksiva kaltaisensa.
Ollakseen Lauri Maijalan versio näin rehvakkaita näkyjä tarjoavasta tekstistä, Lahden Kolmen pennin ooppera on varsin maltillinen. Lauluihin pysähtyvää kerrontaa elävöittävät sopivasti Minna Välimäen lavastuksen pikku jipot ja Jenni Nikolajeffin tanssit. Näytelmän lopun hevoseksi redusoitu Englannin kuningaskunnan kruunun edustaja on kyllä ohjaajalle tyypillistä revittelyä, ja jää muille kuin tekstin osaaville vain hauskaksi kummajaiseksi.
Näyttelijät paneutuvat Lahdessa hienosti rooleihinsa. Vilma Kinnunen loistaa jälleen, nyt Jennynä, mutta myös Aurora Manninen Pollyna laulaa hyvin ja toteuttaa vahvasti ohjaajan näkemystä. Tomi Enbuskan Macheath on juuri oikean näköinen ja tarpeeksi uskottava. Myös Mikko Jurkan Peachumilla on oivat hetkensä, kuten koko muulla ensemblella.
Perusbrechtiä odottavalla saattaa Maijalan tulkintaa seuratessa olla vaikeuksia sen kuuluisan vieraannuttamisen kanssa. Sellainen kun ei nykyajassa oikein enää toimi ja Maijala onkin nakannut piut paut sille. Tietyt laulut esitetään perinteisesti, otsikot mainiten, lopun aikaa liikutaan sujuvasti yleisölle esittämisen ja psykologisen näyttämötulkinnan välimaastossa.
Oleellisin eli naisten kohtalo todella koskettaa. Kiinnostavaa olisikin seuraavaksi nähdä naisen ohjaama versio tästä klassikosta.
Bertold Brecht – Kurt Weil – Elisabeth Hauptmann: Kolmen pennin ooppera. Ohjaus: Lauri Maijala. Kapellimestari: Antti Vauramo. Lavastus: Minna Välimäki. Puvut: Joona Huotari-Andreou. Koreografi: Jenni Nikolajeff. Naamiointi: Anu Reijonen. Rooleissa: Aurora Manninen, Tomi Enbuska, Mikko Jurkka, Annukka Blomberg, Vilma Kinnunen, Laura Huhtamaa, Henna Wallin, Henrik Hammarberg, Saana Rautavaara, Jori Halttunen, Nenna Tyni, Veeti Vekola. Ensi-ilta 9.9.2026 Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
