Turun musiikkitalo Fuuga avattiin torstaina juhlatunnelmissa. Suomeen on saatu uusi, akustiikaltaan huippuluokan konserttisali, joka mahdollistaa sekä esittäjiltä että organisaatiolta suuria asioita ja kannustaa klassisen musiikin vaalimiseen myös tulevaisuudessa.
Onko Fuuga akustisesti Suomen paras konserttitalo, kuten lokakuun Rondo reportaasissaan enteilevästi kysyi? No, ehkä nyt voi jo niin sanoa, vaikka Fuuga kulkeekin rinnan Lahden Sibeliustalon kanssa. Talojen vertailu lienee turhaa, koska ne ovat erilaisia. Yhteistä on mm. satsaaminen puumateriaaleihin sekä klassisen kenkälaatikkomallin soveltaminen konserttisalissa. Fuugan salin sointi on ehkä vieläkin antoisampi, osaksi siksi, että soivaa tilaa on enemmän, ja sitä on lisätty parvella olevien ovaalien aukkojen avulla.
Oma istumapaikkani avajaiskonsertissa oli permannon perällä, rivillä 21. Vaikutelma oli, että sointi ympäröi kuulijan ylellisellä tavalla, tulee lähelle ja hivelee, on lämmin ja tasapainoinen. Suomen oloissa pitkähköstä jälkikaiusta (noin 2,2 sekuntia) huolimatta akustiikka on myös myös tarpeeksi erotteleva.
Tällaiseen rikkaasti resonoivaan akustiikkaan kuuluu se, että ensi kohtaaminen voi olla hämmentävä – tähän törmää myös Wienin Musikvereinissa, jota Fuugan sointi jollain tavalla muistuttaa. Mutta pian korva oppii erottamaan musiikista sävyjä ja kerroksia, ja kokemuksen jälkeen tulee halu vain saada lisää.
Yhden konsertin perusteella lopullisia arvioita ei voi antaa. Torstaina kriittisempiä kommentteja kuului salin sivuosissa istuneilta, jonne ääni ei ilmeisesti kantanut yhtä hyvin kuin parville ja takapermannolle. Mahdolliset epätasaisuudet lienee mahdollista korjata, sillä salia voi muunnella mm. kanoopin asennolla ja verhoilla. Orkesterilta salin mahdollisuuksien oppimisessa menee vuosia.
Mutta kyllä tämä alkupala jo riitti antamaan selvää suuntaa siitä, että tällä kertaa suunnittelutyössä onnistuttiin. Soitinryhmät ”blendaavat”, bassot murahtelevat, ja lopukkeet jäävät huumaavasti tilaan soimaan, kun Helsingin Musiikkitalossa ne tyssäävät kuin huopaseinään.
Dynamiikan toistosta (voimakkuuserojen selkeys ja niiden vaihtelujen elävyys) saadaan enemmän todisteita sitten, kun orkesteri oppii laajentamaan tätä skaalaansa, mutta kyllä siinäkin Fuuga antaa kaiken tilan soinnille kasvaa eikä kompressoi sitä, kuten Musiikkitalossa tapahtuu.
Arkkitehtuuri ja visuaalisuus ovat osa psykoakustiikan kokemista. Sekin vaikutelma Fuugassa on hurmaava. Sali on kaunis, harmoninen, valoisa ja avoimen tuntuinen, ja parvien ovaalit muodot korostavat kokonaisvaltaista vaikutelmaa äänen virtauksesta tilassa. Tässä muotokielessä Fuuga muistuttaa Pariisin Filharmoniaa.
Fuugan harmoninen luonne ulottuu koko ympäristöön, sillä rakennus täydentää upeasti Turun Kulttuurirannan kokonaisuuden. PES-Arkkitehdit, pääsuunnittelijanaan Tuomas Silvennoinen, on luonut pröystäilemättömän ja luokseen kutsuvan mutta silti esteettisesti eheän kokonaisuuden. Lämpiötiloissa virtaava liikekieli jatkuu. Tiloja on eri kerroksissa, enkä avajaisissa havainnut pahoja ruuhkia. Palvelut varmaan vielä sujuvoituvat kokemuksen myötä.
Avajaiskonsertin ohjelma oli valittu esittelemään akustiikan eri puolia. Juhlavampaa avausta talolle ei tietenkään voi kuvitella kuin Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajien alkusoitto. John Storgårdsin johtama Turun filharmoninen orkesteri loi riemukkaan tunnelman, vaikka parantamisen varaakin jäi: soitinryhmien tasapaino ei aina ollut ideaali, vaskiin toivoisi enemmän majestettisuutta, puhaltimien kontrapunktinen vipellys olisi voinut olla selkeämmin erottuvaa jne.
Mutta kaiken tämänkin saattoi unohtaa, sillä on aivan selvää, että Fuuga luo orkesterin kehittämiselle pitkän tähtäimen projektin. Muutos entiseen on niin valtava, liittyen uuteen tapaan kuunnella ja reagoida, että orkesteri ei voi taikaiskusta muuksi muuttua. TFO:ssa on paljon nuoria muusikoita mutta myös vanhaa kaartia, jolle sopeutuminen saattaa olla hankalampaa.
Lupaavinta esimakua yhteisen kipinän löytymisestä avajaiskonsertissa tarjosi sen päätösnumero, Sibeliuksen Lemminkäinen, johon selvästikin suurin osa harjoittelusta ja näytön halusta oli keskitetty. Sointi syveni tumman jänteväksi, vivahteet tarkentuivat, ja alkuvoimakin kouraisi.
Storgårds muotoili Sibeliuksen kalevalaisista näyistä intensiivisen kokonaisuuden, jossa runolaulajamainen suggestiivisuus, wagneriaaninen symbolismi ja sinfoninen kauas katsominen yhdistyivät. Avausosassa hän poimi dynamiikan hienosäädöllä esiin saaren neitojen salaperäisen kirmailun, joka yltyi eroottiseksi voimaksi. Tuonelan joutsenen englannintorvisoolon soitti erinomaisesti japanilaissyntyinen, Turun filharmonisessa orkesterissa vuodesta 2013 ollut Jun Saotome. Englannintorven maaginen sointi kantautui saliin kuin vierestä kuunneltuna.
Tuonelakuvauksessa bassot niin jousissa kuin puhaltimissa saivat tilaisuuden osoittaa pelottavaksi käyvää voimaansa. Lemminkäisen kotiinpaluu kiihtyi askel askeleelta energiaansa kasvattavaksi voitonjuhlaksi, joka sopi hyvin avajaistunnelmaan.
Alkupuoliskolla Karita Mattilan laulamat Sibeliuksen ja Bergin laulut antoivat hyvän tilaisuuden kuulla, miten akustiikka kannattelee laulusolistia. Erinomaisesti – täällä laulajan ei tarvitse prässätä, ja balanssi orkesterin kanssa toimii. Tämä on hyvä uutinen esimerkiksi kesäkuussa Fuugassa pidettäviä Mirjam Helin -laulukilpailuja ajatellen.
Mattila oli edustavimmillaan Bergin Seitsemässä varhaisessa laulussa, joiden koskettaviin runokuviin myöhäisromantiikan ja modernismin rajamailta kokemus loi iltaruskon sävyjä.
Kantaesityksenä kuultiin ukrainalaisen Victoria Poleván Eirene. Se puolusti paikkaansa kahdestakin syystä, vaikka kotimainen kantaesitys olisikin kuulunut juhlan luonteeseen. Ensinnäkin Eirenen hauraat ja soinnillisesti valoa kuultavat tekstuurit sopivat hyvin Fuugan salin kannattelevaan akustiikkaan. Toiseksi teoksen syntytausta keskellä Venäjän pommitusten aiheuttamia sähkökatkoja toi raa’an todellisuuden juhlaan. Satakielen laulu tuhon keskellä sai yleisön liikuttumaan.
Avajaisten ilolle toi laajempaa kantavuutta ajatus siitä, että tämän luokan uuden talon rakentamalla Turku uskoo klassisen orkesterimusiikin elämiseen ja kehittymiseen myös tulevaisuudessa. Mikään digilaite ei korvaa sitä nyt-hetken tunnelmaa, jota sinfoniaorkesterin sointi elävässä konsertissa luo.
Juhlapuheissa ei unohdettu sitäkään, miten onnellisten tähtien alla Turun Fuuga-projekti tuntuu syntyneen. Päätös kaupungin hallinnossa saatiin aikaan ilman erityisempiä riitoja – vain paikasta oltiin eri mieltä, mutta lopputuloksen onnistumisesta harva enää on. Sekä aikataulu ja budjetti pitivät tismalleen, mikä tällaisissa hankkeissa ei ole itsestäänselvyys. Luokoon tämä myötämäkeä myös Fuugan toiminnan kehittämiselle.
Konserttisalien infrastruktuurin kehitys ei jää Suomessa tähän, sillä Joensuun uuden musiikki- ja kulttuuritalon rakentaminen alkaa ensi keväänä, ja avajaisia suunnitellaan vuodelle 2029. Sillä voi olla suuri merkitys itäisen Suomen musiikkielämän dynamona.
