Radion sinfoniaorkesteri, kapellimestarina Nicholas Collon, solistina Senja Rummukainen, sello. Haydn, Mahler. Musiikkitalo, konsertti 5.11.2026.
Kohtalon sormi osaa joskus yllättää osuvuudellaan. Aikamme suurimpiin kapellimestareihin kuulunut Herbert Blomstedt vieraili Radion sinfoniaorkesterin johtajana marraskuussa 2024, jolloin hän johti Gustav Mahlerin massiivisen yhdeksännen sinfonian unohtumattoman vaikuttavalla tavalla. Lähes päivälleen kaksi vuotta myöhemmin Nicholas Collon johti saman sinfonian päivänä, jolloin Blomstedtin elämä päättyi 99-vuotiaana.
Mahler kutsui sydänsairauden heikentämänä säveltämänsä sinfonian viimeistä osaa ”hyvästijätöksi elämälle”, Blomstedt viimeiseksi jääneen Helsingin konserttinsa yhteydessä sinfoniaa ”henkilökohtaiseksi dokumentikseen”. Nämä ajatukset antoivat kuunteluelämykselle tavallistakin suurempaa, Blomstedtin muistoa kunnioittavaa syvyyttä.
Konsertti alkoi aivan vastakkaisissa merkeissä: Joseph Haydnin C-duuri-sellokonsertto on wieniläisklassismin suloisenkeveä herkkupala, ja Senja Rummukaisen tulkinta siitä oli viehkeä kuin kesäinen, monivärinen kukkatarha. Monissa kilpailuissa aina Moskovan Tšaikovski-kisaa myöten menestynyt, kansainvälisessä urassa kiinni olevan sellistin yhteispeli orkesterin kanssa oli saumatonta ja hyvässä balanssissa.
Toisin kuin monet muut, hän soitti orkesterin mukana myös kaikki tuttipaikat, ja näin yhteys teokseen säilyi yhtämittaisen kiinteänä. Hidas osa soi mietteliäänä; Rummukainen laulatti selloaan herkänlaveasti ja käytti vibratoa säästeliäästi, täten korostui teoksen olevan lähellä barokkityyliä, jolloin vibratoa ei juurikaan viljelty. Finaalista muodostui yhtenäinen, napakan tarkka vauhtijuhla, jonka käänteissä solisti sai osoittaa virtuositeettiaan.
Gustav Mahler sitoo viimeiseksi jääneellä kokonaisella sinfoniallaan kuulijan lähes puoleksitoista tunniksi tuoliin. Nicholas Collonin johtama esitys eteni niin intensiivisen loogisesti, että 80 minuuttia liukui ohi nautiskellen teoksen todella upeasta, eheästä tulkinnasta. Collon antoi rauhassa tilaa ensimmäisen osan hitaasti etenevälle tematiikalle. Musiikki värittyy välillä richardstraussmaisesti haltioituneisiin vyöryihin, mutta jo seuraavassa hetkessä tunnelma voi vaihtua mustanpuhuvan kohtalokkaaksi.
Toisen osan ländlerkimara antaa kapellimestarille muikeat mahdollisuudet tanssittaa orkesteria tunnelmasta toiseen raskain savisaappain tai kevein silkkikengin, myös kuin pellen kirjavin tupsutossuin. Välillä meno yltyy burleskimaisen iloiseksi hurjasteluksi, joka laantuu keveiksi pikkuteemojen siirtymisiksi sektioilta ja soittimilta toisille. Soitto oli äärettömän tarkkaa ja rytmisesti napakkaa, myös solistisissa lausahduksissa – kiitos, puhaltajat! Osa loppui kuin hyvin kerrottu vitsi.
Kolmannen osan burleski on välillä todella rajua. Tietty marssimaisuus, vaskikuorojen voimakkaat repliikit ja fuugamuodosta puhkeava polyfoninen kudos milloin räjäyttävät orkesteritehot maksimiin, milloin taas musiikki vetää henkeä hienostuneen hiljaisilla suvannoilla, joiden tunnelman ilkikurinen solistinen repliikki tai koko orkesterin terävä väliintulo usein rikkoo. Koko osa ja sen loppukiihdytys oli upea kapellimestarin ja orkesterin yksituumaisuuden ylistys.
Jousien unisono johdattelee finaalin syvän tummaan jousiorkesterijaksoon, johon vähitellen muu orkesteri liittyy. Salaperäinen, kohtalokkaan oloinen hiljaisuus tuo mieleen Dmitri Šostakovitšin joidenkin sinfonioiden hitaista osista tutut, mustanpuhuvan mietteliäät jaksot. Elämän hiipuminen soi osassa riipaisevan kauniina; kuolema tuntuu lähestyvän lempeänä, mustaan pumpuliviittaan verhoutuneena. Säveltäjä pitää elämästä kiinni pitkään, pitkään, pitkään, musiikki vaimenee vaimenemistaan, mutta aina jokin teemanpoikanen pilkistää vielä läpi soivan autereen, kunnes…
Kiitos Nicholas Collon, Herbert Blomstedt ei olisi voinut saada tämän hienompaa muistokonserttia.
Sallittakoon lopuksi henkilökohtainen muistelus Herbert Blomstedtista. Minulla oli tilaisuus toimia hänen autonkuljettajanaan, kun hän vieraili RSO:n kapellimestarina 2009. Hän toivoi pääsevänsä näkemään paikkoja, jotka olivat hänelle tärkeitä 1930-luvulla, jolloin hänen perheensä asui Helsingissä isän pappisviran johdosta. Blomstedt kertoili lapsuudestaan – hän oli liki kuusivuotias, kun isän pesti Adventtiseurakunnan kirkossa Annankadulla alkoi. Niinpä kävimme siellä, ja voi sitä riemua, jolla hän kulki kirkon käytäviä todeten, että ”ihan kuin olisin muuttunut lapseksi jälleen”. Uspenskin katedraali oli tehnyt häneen pikkupoikana valtavan vaikutuksen. Kirkon jyrkät portaan tämä tuolloin 82-vuotias maestro kipaisi ketterästä kuin orava.
Suomenkielisiä sanoja oli tarttunut Herbert Blomstedtin muistiin, mm. täydellisesti artikuloidut ”raitiovaunu” ja ”paperikauppa”. Parituntisen ajelun aikana hän näytti Arkadiankadun talon, jossa perhe asui, ja Mechelininkadun talon, jossa hän kävi soittotunneilla. Tämä on muisto, joka on näinä päivinä noussut lämpimänä mieleeni.
