Kymi Sinfonietta sekä opiskelijoita Kotkan Seudun musiikkiopistosta ja Pohjois-Kymen musiikkiopistosta, kapellimestarina Maximilian Fagerlund. Elgar, Suolahti, Mendelssohn, Sibelius. Kotkan konserttitalo 29.10.2026.
Nuori suomalainen kapellimestari nousemassa kansainväliseen paisteeseen ei ole ollut ollenkaan harvinainen ilmiö viime vuosinakaan, siitä ovat sitten Mikko Franckin päivien huolehtineet mm. Klaus Mäkelä ja Tarmo Peltokoski. Riviin on astumassa vahvoin eväin 19-vuotias Maximilian Fagerlund, jolla on taskussaan voittoja sekä piano- että kapellimestarikilpailuissa.
Kaikista hänen tekemisistään huokuu valoisaa energiaa, jossa on auktoriteettia ja sitä, mitä ei voi opettaa: luontaista karismaa. Tämä on huomattu laajalti, ja niinpä nuoren miehen tietä eteenpäin on silattu kahdella kullanarvoisella sopimuksella: hänen esiintymisiään hoitaa Askonas Holt -managementti, ja lisäksi hänellä on kolmivuotinen sopimus Helsingin kaupunginorkesterin kanssa uuden Noste-ohjelman puitteissa.
Molemmissa sopimuksissa on kyse esiintymisten lisäksi myös mentoroinnista. Fagerlundin gestiikka on jo nyt selkeää ja vahvasti tulkintaa ilmaisevaa, ja hänen musiikintajunsa saa teokset rakentumaan loogisesti eteneviksi kokonaisuuksiksi. On siis todella kiintoisaa seurata, miten hänen uransa etenee.
Kymi Sinfoniettan konsertti liittyi Kotkan-Seudun Musiikkiopiston 80-vuotisjuhlavuoteen, siksi mukana oli sieltä liki 30 oppilassoittajaa ja lisäksi kuusi soittajaa Kouvolasta Pohjois-Kymen musiikkiopistosta. Tämän voi nähdä symboloivan Kotkan ja Kouvolan yhteistyötä Kymi Sinfoniettan ylläpitäjinä ja rahoittajina – yhteistyötä, joka taas kerran on vaakalaudalla.
Samankaltainen tilanne on tuttu muutamien vuosien takaa, jolloin jo haettiin tuntuvia säästöjä kuntien budjetteihin ja napattiin kohteeksi orkesteritoiminta, muuallakin kuin Kymenlaaksossa. Kriisistä selvittiin silloin, ja täytyy vain luottaa siihen, että järki myös nyt voittaa. Olisi kauheaa, jos se, mikä on vuosikymmenten työllä luotu toimivaksi, korkeatasoiseksi ja monipuoliseksi kulttuuripalveluksi, yhdellä kohtalokkaalla päätöksellä rampautettaisiin tai tuhottaisiin.
Oli jotenkin viehkoa, että illan säveltäjistä kaksi oli teinipoikia luodessaan nyt kuullut teokset. Olli Suolahti oli 15-vuotias säveltäessään Sinfonia Piccolan, Felix Mendelssohn pari vuotta vanhempi uppoutuessaan Kesäyön unelmankeijunkeveään maailmaan.
Kotkan konserttitalon akustiikka on ongelmallinen, joskin parempi kuin edellisen kerran siellä käydessäni: lavan kattoon on asennettu peräkkäin muutama rivi roikkuvia, poimutettua kangasta muistuttavia elementtejä, jotka ovat pehmentäneet kiviseinäisen salin kovaa kaikua.
Avausnumeron, Edward Elgarin Pomp and Circumstance -marssin nro 1 Fagerlund käynnisti jämäkän energisesti, kuitenkin samalla mukavan rennosti. Laveasti laulava hymniosa soi brittiläisen maailmanvallan laveanrauhaisaa mahtavuutta, ja lopussa kuultiin taas riemukasta, seremoniallista juhlamusiikkia kimaltelevimmillaan. Suuren opiskelijajoukon mukanaolo aiheutti pienoisia lipsahteluja, mutta paljon tärkeämpää oli täten aikaansaatu suuren orkesterisoinnin tuntu.
Suolahden sinfonia ei orkesterinkäsittelyltään ole ollenkaan ”piccola” vaan hakee suuria, wagneriaanisin ja sibeliaanisin maustein ryyditettyjä tehoja, ja niitä Maximilian Fagerlund tarjosi yleisölle tavalla, jossa värikirjo ja tunneskaala olivat kohdillaan. Alun klarinettisoolon – eräänlainen pikkupikkuserkku Jean Sibeliuksen 1. sinfonian alun klarinettisoololle – tulkitsi kauniisti Jussi Uuksulainen. Toisen osan hymnimäinen lempeys kosketti, ja scherzo tanssahteli iloisen virkeänä. Finaalissa oli vuolaasti soivaa suurten linjojen dramatiikkaa aina kuohuvaan loppuun saakka.
Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoiton soitti Kymi Sinfonietta ilman oppilassoittajia. Sen osittain todella arka, keijukaisenherkkä kudos on tiukka paikka ihan alusta asti myös ammattilaisille, eikä kaikista fraasien hiljaisista aloituksista aivan yhtenäisesti selvitty, mutta kun samat asiat toistuivat, ne myös onnistuivat kerta kerralta hienommin. Tämä teoshelmi on kuin näytelmä pähkinäkuoressa: siinä kuuluvat läpikuultavasiipisten keijujen keveät kirmailut, käsityöläisrahvaan roteva rehvakkuus ja aasinkiljahdukset – ja happy End.
Aram Hatšaturjanin kauniissa Adagiossa baletista Spartacus orkesteri tuntui soittavan lähes haltioituneena musiikin lämpimän romanttisesta armenialaisesta kauneudesta. Herkkyys oli kohdillaan, sointi säilyi vuolaan intensiivisenä ja eheänä läpi teoksen aaltoilevan nyanssikirjon.
Maximilian Fagerlundin ote Sibeliuksen Finlandiaan oli ukkosen lailla jyrähtäneistä ensitahdeista asti rauhallisen juhlava, alun soinnuille väkevää painoarvoa antava. Tietty ankaruus sävytti menoa, siinä oli vakavaa, hieman paatoksellista tarinan kerrontaa – ja sitähän teos itse asiassa on. Kun hymniin päästiin, sen valoisa tyyneys muodosti koskettavan vastakohdan alkupuolelle. Vaikuttava esitys!
