Tampereen Teatterissa nähdään tänä syksynä jotain poikkeuksellista: suomalaisen elokuvan näyttämösovitus. Toki Kristian Smedsin huikea Jäniksen vuosi toissa syksynä Kansallisteatterissa oli yhtä lailla Risto Jarvan elokuvan kuin Arto Paasilinnan romaanin tulkintaa, mutta se, että Petri Kotwica ohjaa itse elokuvastaan Musta jää (2007) näyttämöversion Frenckell-näyttämölle, on erityistä ja kiinnostavaa.
Ensinnäkin huomio kiinnittyy aikajänteeseen: Musta jää valmistui jo liki kaksikymmentä vuotta sitten. Mikään sen tarinassa ei ole vanhentunutta, mutta on kiinnostavaa, että Tampereella on tartuttu juuri tähän elokuvaan ja pyydetty vieläpä Kotwica itse ohjaajaksi. Kotwica on kyllä ollut viime vuosina esillä: tiivistunnelmaiset, todellisiin tapahtumiin pohjautuvat tv-sarjat Piiritys ja Räjähdyspiste sekä fiktiivinen Hautalehto edustavat hänen varmaa kädenjälkeään kameran takana. Silti ratkaisu yllättää, sillä hän ei ole aiemmin ohjannut teatterissa.
Toista työtehtävää varten muutama viikko sitten katsottu elokuva oli hyvin muistissa, kun kävin kiinnostuneena katsomassa sen näyttämöversiota. Katsojaa odotti salissa näky, jossa näyttämön tummalla, sähköisellä taustalla näkyivät esityksen nimi ja sydämenlyönnin tahtiin sykkivä jana. Nimihän on hyvä: musta jää on petollista. Jalat voivat mennä alta keneltä tahansa ja koska vain, aivan huomaamatta. Juho Lindströmin lavastuksessa tämä ajatus on koko ajan läsnä. Tarina taas on ikuinen: pariskunnan toinen osapuoli saa vahingossa tietää toisen pettämisestä, ja siitä alkaa kivulias matka kohti selvittelyä, eroa – tai kostoa.
Mustan jään tapauksessa kierroksia lisää se, että petetty vaimo etsiytyy salanimellä miehensä nuoren rakastajattaren elämään ja alkaa harrastaa taekwondoa, jonka alkeiskurssia tämä sopivasti ohjaa. Naisten välisen suhteen kehittyessä nuoremman osapuolen silmissä ystävyydeksi kolmiodraama tulehtuu entisestään. Mies tietää vaimonsa tietävän, mutta ei kykene tekemään päätöksiä, mikä koituu lopulta hänen kohtalokseen naisten löytäessä omat ratkaisunsa muuttuneessa tilanteessa.
Musta jää on tekstinä rehellinen ja illuusioton: kukaan henkilöistä ei tee parannusta. Arkkitehtimies kuvataan ees taas tempoilevana vätyksenä, joka ei osaa eikä edes halua ratkaista tilannetta. Lääkärivaimo on tahtoihminen, valmis taistoon ja kostoon, mutta ei hänkään osaa lähteä avioliitostaan. Miehen oppilas, nuori rakastajatar, haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta, kunnes ymmärtää, ettei sellaista ole luvassa. Asioita tapahtuu, ja niiden kanssa on elettävä – kuten Tšehovin sisarukset klassikkonäytelmässä toteavat.
Elokuvassa tämä kaikki toimii mallikkaasti. Näyttelijäntyö on tasapainoista, ja koska Kotwicalla on visuaalista silmää,interiöörit on suunniteltu ja toteutettu hyvin. Mitään kovin uutta elokuva ei aiheesta löydä ja jotkut lopun käänteet ovat liioitellun dramaattisia, mutta toteutus on vankka.
Näyttämöllä sen sijaan ilmenee useita haasteita. Syystä, joka ei selity, kaikki näyttelijät puhuvat todella kovalla äänellä.Useissa tilanteissa he jopa huutavat – silloinkin, kun kyse ei ole vihan ilmaisemisesta. Lisäksi näyttelijäohjaus korostaa liikaa vaimoa esittävän Mari Turusen topakkuutta. Turunen on hieno näyttelijä, mutta jo lähtökohtaisesti ilmaisussaan voimakas; kun tätä piirrettä on vielä alleviivattu, tuloksena on aikamoinen hurjimus.
Lyhyet ja nopeasti eteenpäin vyöryvät kohtaukset eivät anna näyttelijöiden – erityisesti Turusen – asettua tunnetiloihin.Hänelle ei jää aikaa olla se Saara, joka tämä normaalisti on: ei tilaa epäillä, ei mahdollisuutta surra.
Myös Tommi Raitolehto kärsii kohtausten tiiviistä tahdituksesta. Hän ei saa otetta lusmuilevan miehen olemuksesta, sillä hän ei ehdi kunnolla tilanteisiin mukaan ennen kuin ne ovat jo ohi. Keskeisten roolien esittäjistä parhaiten onnistuu nuoren Tuulin osassa Katriina Lilienkampf. Hän tuo Tuulin olemuksen ja jopa humoristisen luonteen esiin monipuolisesti ja uskottavasti. Tämä selittyy jo sillä, että hänelle on kirjoitettu erilaisia tunnetiloja sekä hetkiä olla Tuuli omana itsenään.
Kohtausten nopea eteneminen korostuu, kun lava pyörii, lyhyet videoleikkaukset välähtelevät ja lavasteet vaihtuvat koko ajan vimmatusti. Tarinan lomaan on upotettu kohtauksia taekwondoharjoituksista, jotka eivät teatteriversiossa oikein toimi metaforana taistelusta rakkauden tatamilla. Lavastuksen hienointa yksityiskohtaa, moneksi muuntuvaa sähköistä ”taulua”, käytetään muun muassa peilinä. Kun Saara tai Tuuli peilaa itseään ja peilikuva ei vastaa todellisuutta, katsojalle näytetään heidän sisäistä maailmaansa. Valitettavasti tätä keinoa käytetään vain parit kerrat.
Lopputulos on runsaasti visuaalisia ärsykkeitä tarjoava, vauhdikas kertomus aiheesta, joka selvästi kiinnostaa yleisöä.Katsomiskokemuksena esitys on kuitenkin turhan toteava ja olisi vaatinut enemmän rytminvaihdoksia ja sävyjä ollakseen ilmaisuvoimaisempaa teatteria.
Petri Kotwica – Tuomas Timonen: Musta jää. Ohjaus: Petri Kotwica. Lavastus: Juho Lindström. Puvut: Mikko Saastamoinen. Valot: Tuomas Vartola. Äänet: Niklas Nyblom. Videot: Saku Väänänen. Naamiointi: Kirsi Rintala. Rooleissa: Mari Turunen, Katriina Lilienkampf, Tommi Raitolehto, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Ville Mikkonen, Klaara Haapanen / Ella Vähäpassi. Ensi-ilta: 14.10.2026 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.
