
Cavallin La Calisto tulee helmikuussa Kansallisoopperan tuotantona Tekniikan museoon lupausten mukaan ”interaktiivisena” ja ”rohkeana sovituksena”. Miksi Suomessa ensimmäistä kertaa nähtävästä teoksesta ei tehdä kunnollista suuren näyttämön tuotantoa? Onneksi sellaisiakin vaihtoehtoja on: Wienissä ja Berliinissä on pyörinyt huikean hieno ja teoksen tyyliä kunnioittava La Calisto.
Tavallinen, siveysvalan vannonut nainen, ehkä nykyajan nunnaa muistuttava, kohoaa seurapiirien kimaltavaksi tähdeksi, mutta mihin hintaan: antautumalla valtaapitävän miehen seksuaaliselle hyväksikäytölle. Mutta entä jos hän ei tyydykään uhrin asemaansa?
Francesco Cavallin La Calisto on varhaisbarokin oopperan merkkiteos, jonka aihetta ei todellakaan voi sanoa vanhanaikaiseksi. Ovidiuksen myyttiin perustuva tarina on Monteverdin Poppean kruunauksen sukulainen, sillä molempien teemana on hallitsijoiden moraalinen rappio. Piikki osui suoraan molempien oopperoiden syntyajan, 1600-luvun jälkipuoliskon Venetsian kaksinaismoralismiin.
La Calisto sai ensi-iltansa Venetsian Teatro Sant’Apollinaressa 1651. Yhdessä libretisti Giovanni Faustinin kanssa Cavalli loi ilottelevan oopperallisen karnevaalin, jossa yhdistyivät antiikin mytologia, eroottinen komedia ja syvällisemmät pohdinnat rakkaudesta, vallasta ja sukupuolesta. Se edustaa varhaisen oopperan kokeilevaa tyyliä, jota vakiintuneet muodot eivät vielä jähmettäneet.
Kaupallisen oopperan alkutaival oli kuitenkin hutera, kun karnevaaliaikana riitti muitakin houkutuksia, ja La Caliston kausi lopetettiin kesken 11. esityksen jälkeen. Kolme vuosisataa kului, ennen kuin teos kaivettiin naftaliinista. Asialla oli brittiläinen säveltäjä ja cembalisti Raymond Leppard, joka toi sovittamansa version Glyndebourneen 1970. Tällä versiolla ei kuitenkaan ollut tekemistä myöhemmän historiallisesti tietoisen barokkityylin kanssa.
La Caliston uusi elämä alkoi 1993, kun se sai tuotantonsa Brysselin La Monnaiessa kapellimestari René Jacobsin ja ohjaaja Herbert Wernicken toimesta. Se osoitti oopperan moderniuden ja musiikkidraamallisen nerouden, sai uusintansa muun muassa Wienissä ja Berliinissä ja pääsi myös levylle. Tänä syksynä oli taas uuden sukupolven vuoro, kun Theater an der Wienissä ja Berliinin Staatsoperissa sai ensi-iltansa Stefan Herheimin ohjaama ja Christina Pluharin johtama versio. Näin ensi-illan Berliinissä ja hurmaannuin.

Calisto on metsästyksen jumalatar Dianan seurueeseen kuuluva nuori nymfi, joka on vannonut pysyvänsä neitsyenä. Ylijumala Jupiter ottaa Dianan hahmon ja viettelee Caliston jumalattaren valepuvussa. Calisto rakastaa oikeaa Dianaa, jolla on toisaalta epärealistinen suhde paimen Endimioneen.
Jupiterin petos johtaa monimutkaisiin rakkauden, mustasukkaisuuden ja väärinkäsitysten vyyhteihin. Lopulta hänen mustasukkainen puolisonsa Juno muuttaa Caliston karhuksi, ja tämä päätyy taivaalle Ison karhun tähdistöksi.
Jumalat ovat inhimillisiä heikkouksissaan, ja heidän käyttäytymisensä on usein naurettavaa ja julmaa. Sukupuoli-identiteetti, naamioituminen ja eroottinen halu muodostavat oopperaan monikerroksisen näyttämöllisen asetelman, ja Stefan Herheim ottaa tästä kaiken ilon irti.
Hän on sijoittanut mytologisen tapahtumasarjan avautuvaan ja sulkeutuvaan putkimaiseen näyttämötilaan. Se muuntuu Olympokseksi, poeettisiksi kuun maisemiksi ja tähtitaivaaksi (lavastus: Silke Bauer). Visuaalinen maailma yhdistelee yltäkylläistä barokkia, poeettista symbolismia ja scifi-fantasiaa.
Eroottista pyörrettä esitykseen tuovat rakkaudenhaluinen paimenjumala Pan ja hänen satyyriseurueensa, jotka jahtaavat nymfejä mutta saavat vastaansa uljaan naissoturien rivistön jousipyssyineen. Satyyreita esittävät sporttiset puolialastomat tanssijat, jotka tuntuvat kelpaavan myös Jupiterille. Villit tanssikohtaukset oli koreografioinut Beate Vollack.
Laulavien satyyrien joukossa eniten ihastutti Jake Ardittin Satirino, puoliksi pukki ja puoliksi ihminen. Ardittin voimallinen kontratenori ja komea fyysinen olemus olivat upea yhdistelmä.
Milan Siljanov lauloi Jupiterin roolia sekä miehenä että Dianan hahmossa ja vaihteli ääntään baritonista naukuvalla falsetilla laulavaksi kontratenoriksi. Huikea suoritus! Calistoa tulkinnut Vera-Lotte Boeckerin äänenkäyttö ei ollut erityisen barokkityylistä, mutta hän toi hyvin esiin hahmonsa moderniuden.

Kontratenori Arnaud Gluck teki Endimionesta oopperan suloisimman ja viattomimman hahmon. Katsoja saattoi tuntea yhtä paljon inhoa hänen satyyrien puolelta kohtaamastaan sadistisesta lähentelystä kuin Caliston hyväksikäytöstä.
Marcel Beekman esiintyi raflaavassa alastomassa asussa sekä prologin La Naturana että vanhana nymfi Linfeana. Hän oli yksi illan koomisia vetonauloja, mutta esitys meni joskus liiallisen farssin, kotikutoisen vitsihahmon puolelle.
Esityksen todellisesta taiasta vastasi Christina Pluhar, joka johti omasta L’Arpeggiata-ryhmästään ja Akademie der Alten Musik Berlinin muusikoista yhdistettyä orkesteria. Hän oli luonut Cavallin musiikista uuden, laajennetun orkesterisovituksen tätä tuotantoa varten.
Versiota leimasi harvinaislaatuinen soinnillinen rikkaus ja tyylillinen herkkyys. Pluharin L’Arpeggiatan esitykset perustuvat yleensä aika samanlaiseen estetiikkaan: pääosassa on continuo eli harput, erilaiset luutut, barokkikitarat ja cembalot, jotka luovat taianomaisesti helisevän, improvisoivan ja passacaglia-muodon pohjalta kehittelevän hypnoottisen tyylin.
Sama periaate toimi nyt La Calistossa laajempaan orkesteriin sulautettuna. Cavallin vokaalitekstuuri on puhelaulumaista, retorista tunteiden taidetta, ja se antaa orkesteriosuudelle suuren vapauden. Pluhar soittajineen reagoi tunteisiin ja draamallisiin merkityksiin ainutlaatuisella herkkyydellä ja loi soinnillisen satumaan, jossa halusi kellua ikuisuuksiin.

















