Sieluttaret. Monteverdi: L’lamento d’Arianna, Il ballo delle ingrate. Lisäksi Cavalierin, Gaglianon ja Gabrielin soitinmusiikkia. Musiikinjohto Marianne Henriksson, ohjaus Siljamari Heikinheimo ja Niina Lindroos, elektroniset äänilaajennukset Tuomas Norvio, valosuunnittelu Essi Santala, puvut ja nuket Niina Lindroos. Rooleissa Tuuli Lindeberg, Lotta Leimu, Erica Back ja Jacob Bloch Jespersen. Suomalaisen barokkiorkesterin ja Kansallisoopperan yhteistuotanto, Alminsali 8.10.2026.
Sieluttarien alussa näyttämön yli kulkee haudasta nostetun oloinen morsian yllään riekaloitunut hääpuku pitkine laahuksineen. Hänet saatellaan takaisin hautaansa, jota esittää cembalon muotoinen laatikko, sen tyhjä kuori. Ennen sinne laskeutumistaan tämä valju haamu, Tuuli Lindeberg, lauloi riipaisevasti Ariannan haikean lamenton, ainoan jäljelle jääneen osan Claudio Monteverdin varhaisesta oopperasta L’Arianna. Ooppera oli osa hääjuhlallisuuksia, joilla kunnioitettiin Savoijin prinsessa Margaretan ja Mantuan herttua Francesco Gonzagan avioliittoa vuonna 1608.
Juhlaseremonioihin kuului toinenkin Monteverdin teos, oopperabaletti Il ballo delle ingrate (kiittämättömien naisten tanssi). Kiittämättömyys tarkoittaa tässä sitä, että naiset eivät ole halunneet kiitollisina ottaa vastaan miesten heille tarjoamaa rakkautta – tai asettua heidän libidonsa kohteiksi. Siitä rangaistukseksi heidät on tuomittu manalaan tanssimaan ikuisesti.
Siljamari Heikinheimo tunnetaan kiinnostavista ohjauksistaan, joiden keskiössä usein on naisen alistettu asema tai ylipäänsä naisten ja miesten väliset suhteet. Sieluttarien lähtökohtana on kaksi naistyyppiä: Arianna räytyy, kun hänen ylikehittynyt seksuaalinen halunsa ei saa täyttymystään. Vastakohtana ovat naiset, joilta halu on tyystin puuttunut tai he ovat kieltäneet sen. Siteeraan Marianne Henrikssonin tekstiä käsiohjelmasta:
”Il ballo delle ingraten voi ymmärtää musiikkiesityksen muotoisena avioliitto-ohjeena. Tekstissä naiset, jotka eivät antaudu miesten seksuaalisille haluille, saavat kärsiä. Pluto puhuu suoraan morsiamelle ja näyttää, mitä on tapahtunut naisille, jotka kieltäytyivät: he viruvat manalassa kehonsa ja äänensä menettäneinä.”
Mutta yksi heistä saa äänensä takaisin, ja tässä uudestisyntyneessä, tapahtumia tarkkailevassa Arianna-hahmossa Tuuli Lindeberg lauloi hienon äänensä ulottuvuuksia todella monipuolisesti esitellen. Siinä soi barokin esitysperinteestä tutuksi tullutta, joskus liioittelevaa dramatiikkaa, jopa ajoittain raakuutta, melodian staccatomaista katkomista – ja toisaalta taivaallisen kaunista heleyttä.
On hieno oivallus tuoda manalaan tuomitut naisenkuoret näyttämölle nukketeatterin keinoin, tanssivasti leijailevina haamuina, naisenriekaleina. Mieleen tulivat sukulaissielut, vilikset, miesten petturuuden vuoksi kuolleet naiset, joiden tunnetuin estradi on Adolphe Adamin baletti Giselle.
Nukketeatteriperinnettä ovat myös komeat kasvonaamiot, jotka ensin kätkevät taakseen Amorin, Lotta Leimu, ja Venuksen, Erica Back, kasvot. Molemmat lauloivat tyylinmukaisesti, ja varsinkin Erica Backin mezzon tumma pehmeys sopi kuin nakutettu Venuksen rooliin.
Kaunisäänisen bassobaritoni Jacob Bloch Jespersenin Pluto oli manalan majesteetti, kohtalon rumpua paukuttava ylväsasuinen mahtimies. Jesperseniä, barokkispesialistia, on kuultu FiBO:n solistina aiemminkin, ja oikein mielelläni toivoisin yhteistyön jatkuvan.
Yksitoistahenkistä FiBO-soittajistoa, konserttimestarina Anthony Marini, johti cembalon äärestä Marianne Henriksson, joka on tehnyt mittavan sovitustyön, sillä Sieluttaret-kokonaisuuden musiikista on suurimmaksi osaksi säilynyt pelkät lauluosuudet. Lopputulos on upeasti soivaa, värikylläistä ja tunnelmasta toiseen liukuvaa tai syöksyvää kuultavaa. Jousistolle lisäväriä antoivat luuttu sekä nokkahuilut, cornamusat ja dulcian. Yhteistyö orkesterin ja laulajien kanssa oli ihailtavan tarkkaa.
Näyttävä puvustus ja monenlaiset päähineet myös soittajilla toivat mukaan varhaisbarokin pröystäilevää näyttävyyttä, jota maukkaat valotehot korostivat. Elektroniikan ajoittainen käyttö musiikin sointikuvan rikastajana sai aikaan jotenkin autiosti kummitusmaisia vaikutelmia. Lopussa väsähtänyt Pluto vaipui manalaan, ja myös musiikki vaipui väsähtäneenä pelkäksi, yön pimeydestä kuuluvaksi huminaksi.
