Kirjallisten klassikkojen kääntäminen niinkin tyyliteltyjen taidemuotojen kuin oopperan tai baletin kielelle vaatii aina perusteluja: miksi versio on tarpeen juuri tälle ilmaisumuodolle?
Shakespearen Hamletia on tanssittu jo moneen otteeseen, ja siihen ovat tarttuneet aikamme suuret koreografit Neumeierista MacMillaniin ja Wheeldoniin hyvin erilaisin tuloksin. Yhteistä on halu tunkeutua riivatun ja epävakaan mielen ytimeen tavalla, johon sanat eivät yllä. Mitä siis kroatialaisella Leo Mujićilla oli lisättävää draamaan Kansallisbaletin uudessa, Kroatiassa vuonna 2023 kantaesityksensä saaneessa tuotannossa?
Ensiksi hyvät puolet. Mujić tuo lavalle hurjan ja mukaansa tempaavan liiketulvan: klassisesta baletista periytyvät liikkeet, kuten hypyt, nostot ja piruetit joutuvat tehomyllyyn, jolle tuovat lisää vauhtia show- ja nykytanssin vaikutteet, liukumiset ja lattiatason liikkeet.
Tämä on kuin pyörremyrkky, joka raivoaa niin yhteiskunnassa kuin päähenkilön sisällä. Liike on usein kulmikasta ja terävää, ja se saa koko ajan uusia suuntia ja variaatioita. Joskus se muodostaa kineettistä energiaa ja rauhoittuu esteettisiksi paritansseiksi, joskus se taas yltyy hermostuneeksi. Kruunua pään yllä jäljittelevät käsieleet toistuvat.
Visuaalisesti häikäiseviä ovat symboliset joukkokohtaukset, jotka peilaavat Hamletin pakkomiellettä ja ristiriitoja. Naamioihin puettu tanssijajoukko kasaantuu aaltoileviksi verkostoiksi tai röykkiöiksi, muuntuu esi-isistä armeijaksi ja tukijoista tuhoon viejiksi.
Ofelian kuolemassa se on Manalan väkeä, joka nostattaa Ofelian jäähyväisiksi ja laskee takaisin maan alle. Hamletin mieli lopussa järkkyy, ja ympäriinsä säntäilevä demonijoukko pyörittelee häntä. Toisaalta joukot ilmaisevat myös hovin seremoniallista hierarkiaa diagonaalisten liikkeiden symmetrialla, jota ilman ei olisi klassisen baletin taikaa.
Joukkojen käyttö veistoksellisina kuvina tuo läheisesti mieleen Christian Spuckin Messa di Requiemin samalla lavalla kolme vuotta sitten. Spuck taisi ehtiä ensin.
Uutta aspektia tarinaan tuo Hamletin kuolleen isän haamun nostaminen keskeisesti esiin. Hän esittää pojalleen vaatimuksia ja kritiikkiä, ja lopussa tämä tanssii koskettavan mutta dramaturgisesti vähän irrallisen trion Hamletin ja Ofelian kanssa. Naistanssijoiden käyttö miesrooleissa tuo niihin uudenlaista liikelaatua varvastossuineen, vaikka sisällöllisesti se ei asetelmia mitenkään muutakaan.
Summa summarum: kyllä, kaikki tämä tuo Hamletiin uusia näköaloja, ja nimenomaan sellaisia, jotka ovat mahdollisia vain ruumiillisen ilmaisun keinoin, ja sikäli versio on perusteltu. Eri asia sitten on dramaturgia, jossa on ongelmia.
Tarina vedetään läpi sellaisella pikakelauksella, että jotkut hahmot ja juonenkäänteet jäävät hämäriksi, ellei nyt ole juuri tehnyt Hamlet-kotiläksyjään – ja vaikka olisikin, ne saattavat lipsahtaa ohi. Kuuluisa pääkallokohtaus on muutaman sekunnin kestävä vilkaisu. Ehkä hyvä näin, kliseitä vältellen, mutta ei tässä mitään eksistentiaalisia kysymyksiä ehdi miettiä. Lopputulos on pakostakin vähän pinnallinen.
Koreografilla on kuitenkin ihailtava kyky kertoa tarinaa liikkeellä. Hän ei sommittele yksittäisiä numeroita, vaan kaikki nivoutuu kokonaisuudeksi, vääjäämättömäksi kohtalon kierteeksi, joka päättyy veriseen loppukuvaan: näyttämöllä makaa neljä ruumista, ja valloittaja, Norjan kuningas, astuu valtaistuimelle kansan reagoidessa alistuneesti. Ei mitään uutta auringon alla.
Toisinaan teatterilliset keinot tuovat edes pienen annoksen huumoria synkkyyteen, erityisesti Hamletin koomisten ystävien (Atte Kilpinen ja Johan Pakkanen) hahmoissa ja ”näytelmä näytelmässä” -kohtauksessa, joka kylläkin äityy ilmapiiriltään tarkoituksellisen oudoksi, surrealistiseksi.
Stefano Katunarin suunnittelema lavastus koostuu siniharmaista, eri asentoihin nosteltavista säleistä, jotka luovat valoilla muunneltavan tilan. Sen abstraktius saattaa tuntua köyhältä, mutta hyvä puoli on, että se antaa tanssille tilaa ja nostaa sen keskiöön. Manuela Paladin Sabanovicin puvut yhdistelevät historiallisia viitteitä nykypäivään. Monokromaattinen väriskaala tekee näyttämöllä hieman väsyttävän vaikutelman.
Esityksessä on eri miehityksiä. Martin Nudo tanssi Hamletin roolia nautittavan jalopiirteisesti, mutta oli myös sisällä tämän mielen heittelehtimisessä. Tässä oli usein kiinnostava ristiriita: mätä systeemi ajaa hyvän pojan kierteeseen. Evelyn Robinsonin herkkä Ofelia kosketti, vaikka parin suhteen käsittely jääkin kovin lyhyeen, kahden dueton ja lopputrion varaan.
Florian Modan ei ehkä lyyrisenä tanssijatyypinä ole idiomaattisin Claudiuksen rooliin, mutta hän teki sen niin taitavasti, että vallanhimo ja pelko nivoutuivat uskottavasti. Heidi Salminen oli ylväs Gertrude, ja nuori Nikita Malaki taiturillinen Laertes. Thomas Brun teki Hamletin isän haamun karaktääriroolin tehokkaasti.
Baletin musiikkivalinnoissa yhdistellään Tšaikovskin ja Saint-Saënsin teoksia. Dramaturgi Balin Rauscher on käsitellyt saksia ja liimaa niin, että eri teokset nivoutuvat tauotta yhteen yhteisen sävellajin ansiosta, vaikka niiden arkkitehtuuri joskus silpoutuukin. Editointitapa ei ole kovin orgaaninen: ikään kuin pakkelilla peitettäisiin ylimenoja.
Esimerkiksi Tšaikovskin sinfonista runoa Fatum kuullaan kolmessa eri yhteydessä, joten ei jää kuvaa siitä, millainen se on kokonaisuutena. Ehkei väliksikään, sillä säveltäjä piti sitä epäonnistuneena ja tuhosi käsikirjoituksen.
Sen sijaan Saint-Saënsin Danse macabre sopii erinomaisesti näytelmäkohtauksen makaaberiuteen, samoin säveltäjän Tristesse (sovitus oboelle ja pianolle) Ofelian jäähyväisiin. Loppupuolella saadaan myös pitkälinjaisempaa musiikkidramaturgiaa, kun Tšaikovskin viidennen sinfonian avausosaa ja alkusoittofantasia Hamletia kuullaan pidempään. Oopperaorkesteri soitti Anna-Maria Helsingin johdolla muhkealla soinnilla ja teosten itsenäisestä painoarvosta yhtään tinkimättä.
