”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”, kirjoittivat Karl Marx ja Friedrich Engels Kommunistisen manifestin (1848) alkulauseiksi. Kommunismin aate tuntui leviävän kuin näkymätön voima, ja Euroopan vanhat mahdit pelkäsivät työväenluokan liikehdintää. Tämä tuli mieleeni Q-teatterin Sulikoa katsoessani, kun seurasin näyttämön ylle heijastetulta videolta kuolleista nousseen Stalinin kävelyä Töölön kaduilla.
Pelko ei tässä ajassa kohdistu kommunismiin, vaan ihmisten arvaamattomaan poliittiseen makuun ja sen valtaan nostamiin kyynisiin kaadereihin. Aave liikkuu muuallakin kuin Euroopassa.
Stalinin elämäkerrassa riittää vaiheita, joita Pirkko Saision Suliko-niminen romaani (2024) käy läpi. Kirja on pohjana Q-teatterin samannimiselle esitykselle.
Georgialaisesta köyhästä ja väkivaltaisesta kodista ensin pappisseminaariin, sitten ateistiksi ja vallankumoukselliseksi syttyvä nuori Stalin päätyy Siperian jälkeen Vladimir Iljitš Leninin neuvostohallitukseen ja myöhemmin puolueen pääsihteeriksi sekä korkeimpaan valtaan – tekee siis tietynlaisen luokkanousun. Voitto natsi-Saksasta toisessa maailmansodassa sementoi omiaankin joukoittain murhauttaneen miehen vallan.
Q-teatterin taiteellisen johtajan Juho Mantereen sovittama ja ohjaama Suliko katsoo pelkoa ja vallanhalua silmiin. Ne määrittivät Iosif Vissarionovitš Džugašvilin elämää. Pelko kääntyi megalomaaniseksi vainoharhaisuudeksi, vallanhimo vain kasvoi vuosien myötä. Stalinin alaiset tietenkin pelkäsivät häntä – niin paljon, etteivät uskaltaneet tarkistaa aivoinfarktin saaneen hirmuhallitsijan kuntoa. Hänhän saattoi nukkua ja raivoistua herättelystä.
Esitykseen saapuva yleisö astuu Stalinin ajatuksiin ihan konkreettisesti. Katsomoon johtavan oven yläpuolella on Tuomas Karjalaisen veistos, valtava teräksinen Stalinin pää. Itse esitys on jonkinlainen ydinmehu Saision runollisesta ja hämmästyttävällä tavalla meditatiivisesta diktaattorin yksinpuhelusta. Esitys taas alkaa ja jatkuu pyörremyrskynä, joka rauhoittuu vain hetkittäin halvaantuneena makaavan Stalinin harhaillessa kuvitelmissaan ja kaivatessa Sulikoaan.
Q-teatterin Suliko liikkuu kirjan tavoin kahdessa aikatasossa: Stalinin nuoruudessa sekä kuolinvuodessa 1953. Nuorta Stalinia esittävä Miro Lopperi on täynnä miehistä – toksista, jos haluatte – energiaa, päämäärätietoinen ja kova. Hänen Stalinistaan pursuaa suuria tunteita, jotka eivät lämmitä kuin häntä itseään.
En muista, että olisin koskaan pelännyt teatterissa, mutta Elina Knihtilän ulkoinen ja sisäinen muodonmuutos yhdeksi viime vuosisadan verisimmistä diktaattoreista on vavahduttava. Ihmisyyden laajasta sammiosta on kauhottu syvältä. Kaikki Knihtilän Stalinissa on kovin tuttua tavallisesta arjesta – asennot, intensiteetti, äänenpainot, tunnelman vaihdokset, nokkeluus, harkiten teeskennelty ystävällisyys. Ne ovat koulukiusaajan, kapakkarehvastelijan, komentelijan ja kiduttajan eleitä.
Q-teatterin esitys ei psykologisoi Stalinia, vaikka Knihtilä onkin rakentanut hahmostaan monisävyisen ja -tasoisen persoonan. Esitys vie mukanaan villiin kokemukseen isolla K:lla. Kertojana on Stalin itse. Ikonostaasin omaisesti kehystetty näyttämökuva päästää alussa katsojat kurkistelemaan vallan saleissa käynnissä olevaa helvetillistä bakkanaalia.
Aukinaisesta ovesta kaikuu huumaavalla volyymilla bilemusiikkia, ja umpihumalainen seurue hoilaa mukana. Lavan yläpuolelle ja sivuseinustoille heijastetaan livekuvaa elämöinnistä: Stalin johtamassa pakkojuominkeja, pompottamassa sotilaitaan ja komentamassa aina uusiin tehtäviin. Tiedättehän, riehakas kapakkaporukka, jonka johdossa kukkoilee kovaääninen komentelija. Koko esityksen ajan musiikki soi nykyajassa, Dingosta Doja Catiin.
Jossain vaiheessa näyttämö valaistaan kokonaan punaiseksi. Valot maalaavat tunnelmaa vahvasti läpi koko esityksen. Sulikon visuaalisesta ilmeestä vastaavat lavastus-, valo- ja videosuunnittelija Ville Seppänen sekä videosuunnittelija Jonatan Sundström. Yhdessä live-videokuvaajien Leon Boullengerin ja Inga-Stina Heikkisen kanssa he tekevät huikeaa työtä. Olemme kuin kuvakirjan sisällä: milloin helvetin esikartanoissa, milloin Stalinin datshalla lämpimässä valonkajeessa, koivumetsän ympäröimänä.
Stalin katsoo tiukasti yleisöön ja toteaa: ”Koska Jumalaa ei ole, minä tein Jumalan. Itselleni. Ja itsestäni. Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.”
Jumal-uhriin on minkään inhimillisen vaikea ylettyä. Iosif Džugašvilin itselleen ottama Stalin-nimi tarkoittaa venäjäksi ’teräksistä’, ja teräsmiehen voimalla ja haavoittumattomuudella hän synnyttää kultin, jossa millään muulla kuin hänellä ei ole väliä. Knihtilän iäkäs Stalin laulaa, tanssii, jututtaa kivasti yleisöä, manipuloi, pelottelee alaisiaan ja hallitsee koko tilaa.
Esityksen kutkuttavimpia kohtauksia ovat Stalinin ja Leninin (Lotta Kaihua) keskustelut, joissa ovela Lenin tuntuu aina olevan askeleen edellä vallan portailla ylöspäin hamuavaa Stalinia. Kaihuan tulkinnassa säilyy koko ajan pieni jännite: mitä hän haluaa, mitä ajattelee Stalinista?
Knihtilän ja Kaihuan ulkoiset muodonmuutokset ovat maskeeraaja Riikka Virtasen hienoa työtä. Useammassa roolissa esiintyvät Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka ja Samuli Niittymäki tulevat hyvin toimeen vähemmällä naamioinnilla. Heidän roolinsa tukevat vakuuttavasti tarinaa.
Suliko on georgiaa ja tarkoittaa sielua sekä naisen tai miehen nimeä. Suliko-niminen laulu oli Stalinin suosikki. Diktaattorin voi siis ajatella puhuvan sielulleen tai kenties rakkaudelle, jota ei voi saavuttaa. Oleellista on, että esityksen – tai kirjankaan – nimi ei ole Stalin. Katsomme miestä, joka yrittää lähestyä jotain hyvää. Onnistumisesta ei oikein voi kehua.
Esityksen tiedot: Q-teatteri: Suliko. Alkuperäisteos: Pirkko Saisio. Sovitus ja ohjaus: Juho Mantere. Äänet: Pekka Kiiliäinen. Puvut: Riina Leea Nieminen. Lavastus ja valot: Ville Seppänen. Videot: Ville Seppänen ja Jonatan Sundström. Maskeeraus: Riikka Virtanen. Live-videot: Leon Boullenger ja Inga-Stina Heikkinen. Näyttämöllä: Lotta Kaihua, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Miro Lopperi ja Samuli Niittymäki. Esitys Q-teatterissa: 1.10.2026.
