Jukebox-musikaaleilla eli tutuille pop-hiteille oman musiikin sijaan rakentuvilla teoksilla on pinnallinen kaiku, vaikka monet niistä – tunnetuimpina Mamma Mia! ja We Will Rock You – uusiokäyttävät kappaleita oivaltavasti uudessa yhteydessä. Harvoin tämä kierrätys kuitenkaan saa sellaisia metateatterillisia kerroksia kuin Helsingin kaupunginteatterin uudessa & Juliassa.
Shakespearen Romeon ja Julian inspiroima mutta uusiksi tulkittu tarina saa kyytipojikseen Max Martinin säveltämiä ja eri artistien (mm. Britney Spearsin, Backstreet Boysin, Katy Perryn ja Céline Dionin) tunnetuksi tekemiä kappaleita. Ne eivät kuitenkaan jää nostalgisiksi ikoneiksi, kuten edellä mainituissa Abba- ja Queen-musikaaleissa vähän käy.
& Julian dramaturginen juju on siinä, että kappaleiden alkuperäinen merkitys ja näyttämöllinen merkitys ovat usein ristiriidassa. Tästä syntyy monenlaisten ironisten merkitysten verkosto, jolla paitsi kuljetetaan juonta ja ilmaistaan tunteita, myös kommentoidaan niin klassikkoa kuin koko populaarikulttuurin valmiita rakkaus- ja sukupuolirooleja.
David West Readin käsikirjoittama tarina sekoittaa 1500-lukua ja nykypäivää. Alussa Shakespeare ja hänen vaimonsa, kirjailija ja näyttelijä Anne Hathaway, väittelevät syntymässä olevasta Romeosta ja Juliasta. Anne kyseenalaistaa näytelmän lopun ja vaatii uutta. Hänen toiveestaan päädytään siihen, että Julia ei kuolekaan, vaan saa mahdollisuuden kulkea omia teitään, etsiä itseään ja elämäänsä uudelleen.
Kisaileva pariskunta kirjoittaa näytelmää uusiksi samalla, kun sitä esitetään teatterissa. Romeokin ilmestyy kuvaan mutta lapsellisena teini-idolina, jota Julia ei enää halua. Estoinen muusikko François päätyy holhoavan isänsä taivuttelemana melkein vihille Julian kanssa – kunnes viime hetkellä nuoret riuhtaisevat itsensä vapauteen, ja François saa oikean ihastuksensa, transpoika Mayn.
Vaikka Julia pääsee pakoon Shakespearen käsikirjoitusta, se ei ole oikotie onneen. Elämä on täynnä odottamattomia käänteitä, ja musiikkinumerot avaavat ovia moneen suuntaan.
…Baby One More Time -laulussa Julia herää huomaamaan, ettei hänen tarvitsekaan kuolla, ja herää seksuaalisesti ja alkaa nähdä uusia mahdollisuuksia. Hän aikuistuu (I’m Not a Girl, Not Yet a Woman) ja jättää romanttiset fantasiat taakseen (Teenage Dream / Break Free). Bon Jovin rock-anthem It’s My Life kiteyttää ajatuksen elämän ottamisesta omiin käsiin.
Seksuaalisen ja romanttisen identiteetin normit joutuvat uudelleenarvioitaviksi (I Kissed a Girl). Poikabändin tullessa lavalle (Everybody / As Long as You Love Me / It’s Gonna Be Me) rakkauden idealisoitu malli joutuu koomiseen tarkasteluun, ja laulussa Roar huipentuu Julian käänne Shakespearen kirjoittamasta uhrista oman elämänsä sankariksi.
Kaikki emansipoituneen Julian seikkailut ja sivuhahmojen tekemiset eivät tunnu kovin omaperäisiltä, mutta tilanteet ja laulut vetävät silti hymyä huuliin ja joskus koskettavatkin. Paljon riippuu esityksestä, ja se ei Helsingin kaupunginteatterissa jättänyt toiveille sijaa.
Lavalla riitti energiaa, yhteiset tanssi- ja musiikkinumerot svengasivat. Karaktääreissä oli sopiva suhde aitoutta ja ironiaa, ja kahden aikatason kuljettaminen toimi hyvin. Kaikesta näkee, että ohjaaja Samuel Harjanteella on isolla koneistolla pelaamisen taito hallussaan.
Koreografi Gunilla Olsson-Karlsson oli tehnyt tarttuvaa ryhmätanssia, jossa bilettely yhdistyy teatterillisuuteen. Kapellimestari Eeva Kontu muusikkoineen eriytti musiikin sävyjä taitavasti. Rytmibiitissä oli jykevyyttä ja jousikvartetissa herkkyyttä. Kumpaankin löytyi tarinan tunteista pohjaa.
Elina Kolehmainen oli suunnitellut eri tyylejä yhdistelevät puvut. Niissä oli ripaus renessanssia, Ranskan art nouveauta ja nykypäivän festaritunnelmaa. Peter Ahlqvistin lavastus ja William Ilesin ja Toni Haarasen valosuunnittelu muuttivat silmänräpäyksessä hämärän teatterin säihkyväksi showareenaksi.
Renée Böök oli solistijoukon itseoikeutettu keskipiste verevänä ja elämänhaluisena Juliana. Ääni soi kiinteästi ja tulkitsi inhimillisin sävyin vapaudenkaipuuta, kipuja ja onnen hetkiä.
Romeon rooli on tässä ohuempi, mutta Mikko Peltomäki toi esiin myös teini-idolin mieheksi tulon ongelmia. Martti Manninen tavoitti François’n kompleksit satuttavasti. Niki Rautén hurmasi hänen mielitiettynään Mayna eikä sortunut transmaneereihin.
Vaikka & Julia onkin nuorten roolihahmojen musikaali, myös vanhemmille annetaan tilaa. Tuukka Leppäsen tulkitsema Shakespeare on ensin suopea vaimonsa ideoille mutta sitten huomaa, että kyse on muustakin kuin leikistä – nimittäin vallasta. Maria Lund teki Annen roolin voimallisin vedoin. Hän toi laulussaan esiin hahmon oman kaipuun samaan vapauteen, jota hän Julialle suo.
Laura Alajääski ja Risto Kaskilahti olivat sympaattinen vanhempi subrettipari. Edellisen esittämässä Lahcen hahmossa oli miehisen miehen kliseitä, joille en oikein jaksanut nauraa. Koko tiimi osasi pitää hauskaa ja heittäytyä, ja tämä ilo välittyi myös yleisölle. Menestys on taattu.
& Julia, ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 21.8. Sävellys Max Martin & ystävät. Käsikirjoitus David West Read. Suomennos Paavo Leppäkoski. Ohjaus Samuel Harjanne. Koreografi Gunilla Olsson-Karlsson. Pääkapellimestari Eeva Kontu. Lavastus Peter Ahlqvist. Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen. Valo- ja videosuunnittelu William Iles & Toni Haaranen.
