Petter Sairanen: Saha Saimaan rannalla. Ohjaus Johanna Juslin, musiikki Sari Kaasinen, sovitus Virve Jääskeläinen, koreografia Anu Itkonen, skenografia Anu Pirilä, ääniteknikko Pasi Jääskeläinen. Rooleissa mm. Martti Manninen, Sonja Pajunoja, Ilkka Hämäläinen, Niina Ahola, Aapo Stavén, Minna Mänttäri, Juho Rantonen, Sanni Kauppinen jne. Kapellimestari ja harmonikka Virve Jääskeläinen, muut muusikot Ella Talka (kantele), Eelis Kurkela (rummut), Åke Forsell (kontrabasso).
Tänäkin vuonna Suomessa pyörittää esitystoimintaa ainakin 500 kesäteatteria. Suuret täysammattimaiset toimijat ovat asia erikseen, sillä niillä on resurssit suurimuotoisiin tuotantoihin. Pienillä paikkakunnilla harrastajavetoiset esitykset harvoin pureutuvat vakaviin aiheisiin; ne pyrkivät hauskuttamaan yleisöä keveillä komedioilla esittäjistön voimavarojen ja muiden resurssien mukaisesti. Joutsenossa toimitaan tänä kesänä toisin.
Petter Sairanen on kirjoittanut vuoteen 1926 sijoittuvan näytelmän, jossa yhdistyvät eheäksi kokonaisuudeksi Joutsenon Honkalahden sahan historia, siihen liittyen sisällissodan molempien osapuolien tuolloin vielä tuoreet haavat, Neuvostoliitosta Suomeen paenneen vastavallankumouksellisen pelko palautuksesta bolševikkien käsiin, suomalaisen räyhäkommunistin lähtö rakentamaan uutta uljasta onnellisten Neuvostoliittoa, rakkaus, petollisuus, sairaus ja kuolema.
Koko esitystoiminnan infrastruktuuri nousevine katsomoineen ja tarjoilutelttoineen on huolella suunniteltu, ja myös itse esityksen ulkoiset puitteet ovat hulppeat. Näkymää hallitsee laaja, korkea lautatapuli, jonka ympärillä ja päällä on lähes kaiken aikaa työtä ja toimintaa. Lauta kulkee, tapuli kohoaa. Miehet työskentelemässä tapulin päällä on komea näky. Laudasta – tietenkin – on rakennettu myös näyttämön takaseinä, joka kätkee taakseen sahan patruunan toimiston, saunan ja muita tiloja.
Vieressä on Saimaa, jonka ohjaaja Johanna Juslin on ottanut mukaan tapahtumiin: kalastaja-Helmi soutaa heti alussa rivakasti tuomaan saalistaan myyntiin, toisellakin veneellä soudetaan, ja laiturissa keinuu laudoilla lastattu hinaaja M/S Kymmenen.
Sairasen teksti kulkee luontevasti, samoin kaikkien näyttelijöiden replikointi. Suurin osa esiintyjistä onkin koulutettuja ammattilaisia, joilla on myös komea ääni ja laulamisen taito. Erityisen kiinnostavan lisän tähän esitykseen tuo vastanimitetyn taiteilijaprofessorin Sari Kaasisen säveltämä onnistunut, moni-ilmeinen musiikki, jossa ajoittain kuuluu Värttinä-henkinen meininki. Näin varsinkin laulussa Hoi, sie. Kymmenen musiikkinumeron joukossa on myös herkkiä balladeja ja iskeviä tanssirytmejä.
Virve Jääskeläisen tekemissä sovituksissa keskeinen soitin on harmonikka, jota hän itse käsittelee taidokkaasti. Myös kanteleella, jota helisyttää Ella Talka, on paljon tärkeää sanottavaa, ja se tuo sointiin mukavasti aitokarjalaisen vivahteen. Yhtyettä täydentävät Åke Forsell kontrabassoineen ja Eelis Kurkela rumpuineen. Yhteistyö näyttelijöiden kanssa laulunumeroissa on moitteetonta.
Kun yleensä aina toivon äänentoiston volyymia hiljaisemmaksi, niin nyt kerrankin päinvastoin siksikin, että näkemässäni esityksessä raivosi välillä kunnon kesämyrsky rankkasateineen. Kun koko esiintyjäkaarti lauloi komeasti yhdessä, oli yhtye vaarassa jäädä turhankin hiljaiseksi. Äänentoisto sinänsä toimi hyvin: ei ollut särinöitä eikä muita häiriöitä, eikä tämä seikka todellakaan ole jokaisessa ulkoilmaesityksessä itsestään selvyys.
Kurja sää ei näyttämön väkeä hetkauttanut hetkeäkään eikä heikentänyt Anu Itkosen suunnitteleman koreografian toteutumista. Ohjaajan ja koreografin yhteistyönä näyttämöllä on kosolti aitoa arkirealismia, mutta myös Joutsenon nimeen liittyvää symboliikkaa, jonka merkkinä on joutsenen valkea sulka. Liikkeen voima tempaisee mukaansa alusta alkaen. Pantomiimin keinoin näyttävin, jäntevin liikkein tehty sahan työvaiheiden kuvaus on sekä musiikillisesti että visuaalisesti komeaa katsottavaa.
Samaa voimakasta paneutumista on myös kaikissa näyttäviksi ja yhtenäisiksi harjoitetuissa tanssi- ja liikuntakohtauksissa, jotka istuvat mainiosti musiikkiin. Korkean lautatapulin päälle suunniteltu, hidastetuin liikkein tanssittu soolonumero yhdistettynä kauniiseen rakkausduettoon on erityisen vaikuttava kokonaisuus.
Roolimiehitys on onnistunut, ja ohjaaja on luonut aidon sekä värikkään tyyppigallerian. Keskeinen lemmenpari, Helmi ja Vikke, ovat monissa musikaaleissa ylistetyt Sonja Pajunoja Turun kaupunginteatterista ja Martti Manninen Helsingin kaupunginteatterista, ja kyllä heitä mielellään kehuu nytkin: oikean avioparin keskinäinen lämpö sulatti mielet läpi myrskyn ja sateen, ja laulavina näyttelijöinä he kuuluvat maamme kärkeen. Helmin ja Viken kaunis rakkaus päättyy petoksen seurauksena Helmin sairastumiseen ja kuolemaan.
Kansallisoopperasta eläköityneet Niina Ahola ja Ilkka Hämäläinen ovat esityksen toinen oikea aviopari. Hämäläinen on vallan mainio tehtaan patruuna Serenius, jossa yhdistyvät lämpimän ymmärtäväisesti työläisiinsä suhtautuva pomo ja tiukan paikan tullen kova ja ankara mies, jonka pinna palaa entisen punakaartilaisen, Hurjansaaren (Aapo Stavén) öykkärimäisen käytöksen tähden. Tämä saa potkut ja siirtyy, Suomen lahtarit kiroten, rakentamaan Neuvostoliiton onnelaa. Vaimo (Minna Mänttäri) hakee kurjassa kunnossa olevan pettyneen miehensä takaisin Suomeen.
Onnellisemmin käy Suomeen paenneelle ujostelevalle Borovikoffille. Hän on mainio supisuomalainen Juho Rantonen, jonka puheessa on hämmästyttävän aidonkuuloinen venäläinen aksentti. Venäjän vastavallankumouksellinen oppii suomen kielen rakastuttuaan Hilmaan (Sanni Kauppinen) ja päätyy tämän kanssa onnellisesti naimisiin. Kauppisen helakka laulu on ilo korvalle, ja hänen keijunkeveä liitelynsä työssä ja touhussa pitkin näyttämöä on ilo silmälle.
Sereniuksen ponteva patruunaska Olympiada (Niina Ahola) hehkuttaa ooppera-ääntään mainiossa Saga-hevosen kotiinkutsulaulussa, joka on yksi esityksen hauskimmista yhteisnumeroista. Musiikissa kuuluu Sagan villi ja vapaa laukkailu, ja minä puolitosissani odotin, että humma harja hulmuten ja iloisesti hirnahdellen kopottaisi näyttämölle. Petyin. Muita pettymyksen aiheita ei esityksessä ollut, monia onnistumisen yllätyksiä kyllä.
Saha Saimaan rannalla on balladinomainen näytelmä, jossa musiikilla on keskeinen merkitys. Se keikkuu genreltään musiikkiteatteriesityksen tai melkeinpä musikaalin rajoilla. Se muistelee menneisyyden kipeää kautta tasapuolisesti olematta poliittinen näytelmä. Se on kaunis rakkaustarina olematta pätkääkään siirappinen. Siinä on vahva, osaava tanssiteatterillinen ulottuvuus, ja tämä kaikki sulautuu kokonaisuudeksi, josta poistuu yhtä hienoa elämystä rikkaampana.
