@ Inka Maijala
Lapualaisoopperan kummitus törmäyttää toisiinsa historian, militarismin ja vaatimuksen taiteen tekemisen vapauteen.
Teatterinäyttämö on menneen ja nykyhetken kohtaamispaikka. Teatterit eivät pääse pakoon menneisyyttään ja sen haamuja, kun jokainen uusi esitys asettuu aina merkityksiä täynnä olevaan suhteeseen historian kanssa.
Tänä kesänä Ylioppilasteatterissa kummitteleekin toden teolla, kun teatteri täyttää kunnioitettavat 100 vuotta.
Ylioppilasteatterille suurin kummitus lienee vuonna 1966 ensi-iltansa saanut Lapualaisooppera, joka kuvasi 1930-luvun oikeistoradikalismia ja Lapuan liikkeen toteuttamaa poliittista väkivaltaa. Arvo Salon kirjoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä ärhäkän poliittinen musiikkinäytelmä juhlisti 40-vuotista Ylioppilasteatteria.
Nuoren teatterisukupolven vimmainen julistus singahti paitsi aikansa teatteritapaukseksi myös historiankirjoihin. Samalla muodostui pitkä varjo, jonka alla Ylioppilasteatterin nuoret tekevät yhä tänäkin päivänä teatteria. Tästä perinnöstä ollaan kuitenkin hyvin tietoisia ja käsite ”Lapualaisoopperan kummitus” on kulkenut teatterin sisäisenä vitsinä jo aiemmissakin produktioissa. Nyt se on nostettu satavuotisjuhlanäytelmän nimeksi.
Teatterin taiteelliset johtajat Anna Kankila ja Ronja Louhivuori vastaavat esityksen ohjauksesta ja osin myös käsikirjoituksesta yhdessä Rae Aiemaan ja Natalia Karjalaisen kanssa. Käsikirjoituksessa on lisäksi hyödynnetty teatterin aiempien jäsenten ajatuksia ja ideoita, joita synnytettiin erillisissä suunnitteluseminaareissa.
Viimeksi Lapualaisooppera nähtiin Ylioppilasteatterissa kymmenen vuotta sitten silloisen johtajan Sirpa Riuttalan ohjaamana. Mikään alkuperäisen teoksen toisinto tai uudelleen kirjoitus ei kuitenkaan tällä kertaa ole kyseessä. Lapualaisoopperaa on kokonaisuudessa käytetty lähinnä kehyksenä tapahtumille ja esityksen temaattisena materiaalina, josta on pelottavan helppo vetää kytköksiä kriisiytyneeseen aikaamme. Kasvavan militarismin, polarisaation ja koventuvien arvojen rinnalla seisoo nytkin pasifismi ja vapauden eetos.
Ehkä juuri kriisien täyttämästä todellisuudestamme johtuen, teattereissa on nähty jo jonkin aikaa monia kansakuntaamme ja sen tilaa sekä historiaa luotaavia teoksia. Tähän joukkoon Lapualaisoopperan kummituskin liittyy. Suurista teemoista huolimatta työryhmä on valinnut raikkaan ja keveän tien käsitellä tätä kaikkea. Ei turhaa pönötystä taikka teennäistä mahtipontisuutta, vaan aimo annos parodiaa ja itseironiaa.
Esityksessä nuori, intoa puhkuva, uusi teatterisukupolvi työstää Mustikkamaalla tuoretta tulkintaa Lapualaisoopperasta. Harjoituskautta värittää kuitenkin eriskummalliset sattumukset. Tavaroita katoilee, ympäröivään metsään tippuu taivaalta jotain outoa ja kohta teatterilavankin alla tuntuu lymyävän jotain epäilyttävää.
Itse esityskään ei edisty eksentrisen ohjaajan (Alina Kultavirta) käsissä ja tragikoomisia mittasuhteita saava produktio on vaarassa luhistua lähtötelineisiin. Otteet kovenevat, kun harjoituksiin kutsutaan armeijan väkeä (Maisa Mansikka, Lili Oksman ja Jade Manner) pistämään nuoria taiteilijoita ruotuun.
Yhtään ylioppilasteatteriskeneä tuntevalle Mustikkamaan luontoon levittäytyvä kuvaus nuorisoteatterin kaoottisesta arjesta ylä- ja alastatuksineen on hupaisuudessaan kovin tunnistettava. Toisaalta reilusti yli kaksituntisessa esityksessä, varsinkin monet ensimmäisen puoliajan kohtaukset, tuntuvat paikoin motivoimattomilta.
Lapualaisoopperan kummituksen dramaturgisesti kekseliäin idea on katsoa pilke silmäkulmassa samanaikaisesti Ylioppilasteatterin sisään ja teatterista ulos yhteiskuntaan. Seinien sisäpuolella on työryhmän sisäiset jännitteet ja taiteen tekemisen vaikeus. Ulkopuolella odottavat koko ajan enemmän tilaa ottava puolustusvoimat ja murenevalta näyttävä maailma ja toki se sama taiteen tekemisen vaikeus.
Tarinan edetessä nämä kaksi maailmaa liu´utetaan toisiinsa, mikä radikalisoi työryhmän ja rikkoo oivaltavasti esityksen neljännen seinän. Toiselle puoliajalle tultaessa ohjaus ja esityksen suunta muutenkin napakoituvat ja poliittisuus nousee pintaan.
Lapualaisoopperan kummituksen kuvaama pasifismi ei ole Lapualaisoopperan tapaan enää passiivista ja ryhmälauluja ylevillä sanoilla, vaan suoraa toimintaa ja jopa itse aseisiin tarttumista. Tosin sillä erotuksella, että tiedostavat näyttelijät lupaavat pitää kiinni turvallisen tilan periaatteista.
Lapualaisoopperan kummituksen suuri näyttelijäjoukko tulee esiin erityisesti ryhmänä, tarkkarajaisista ja karikatyyrimäisistä roolihahmoista huolimatta. Efe Elon, Miika Luukkon ja Matleena Monthanin pukusuunnittelu onnistuu luomaan näyttämölle rikkaan visuaalisen maailman erottamalla ja yhdistämällä näyttelijäjoukkoa puvustuksen keinoin.
Esitys onkin vahvimmillaan juuri ryhmäkohtauksissa, mikä muodostaa kauniin vastinparin paitsi esityksen tarjoamalle muurahaisallegorialle myös alkuperäisen Lapualaisoopperan teatterillisille keinoille.
Varsinkin toisella puoliajalla suoraan kantaa ottava kohtausnumero ”Palavia hevosia” koreografioineen on kokonaisuuden vaikuttavin hetki. Se saa pysähtymään ja kysymään mihin maailmamme on tällä hetkellä matkalla? Nuoren sukupolven pohtimana kysymyksessä on erityistä painoarvoa.
Vaikka maailma on epävarma, Ylioppilasteatterin tulevaisuuden suuntaviivat ovat esityksen lopussa selvät. Liikoja paljastamatta, kapinahenkeä ei tule jatkossakaan puuttumaan. Ja hyvä niin!
Ylioppilasteatteri: Lapualaisoopperan kummitus. Ohjaus Anna Kankila ja Ronja Louhivuori, käsikirjoitus ja dramaturgia Rae Aiemaa, Kankila, Natalia Karjalainen, Louhivuori, äänisuunnittelu Mia Vahekoski, sävellys Patrik Alapirtti, lavastus Mitro Partti, Topias Tuononen, pukusuunnittelu Efe Elo, Miika Luukko, Matleena Monthan, koreografia Taisiya Kostyuk, Tinja Nerkko, Maskeeraussuunnittelu Liina Kaihilahti, Elsa Aarnio, näyttämöllä Armi Salli, Tessi Lehtomäki, Kerttu Wagoner, Konsta Koivunen, Alina Kultavirta, Nooa Kenttä, Taisiya Kostyuk, Eino Korhonen, Raphaël Despouy, Katinka Ritvanen, Elmeri Kinnunen, Maisa Mansikka, Lili Oksman, Jade Manner, Valtteri Juvonen, Sarah Puukka, Elsa Aarnio, Liina Kaihilahti, Rai Laitinen.
