Meidän festivaalin konsertti Ainolassa 27.7. Aphrodite Patoulidou, sopraano, Keval Shah, piano, Hanna Hujanen, klarinetti, Janette Leván, huilu, Tiina Karakorpi, piano, Terhi Paldanius, viulu, Jussi Tuhkanen, alttoviulu, Petja Kainulainen, sello. Sibelius, Schubert, Saariaho.
Meidän festivaalin suosituimpia tapahtumia ovat kautta sen historian olleet konsertit Tuusulanjärven seudun legendaarisissa taiteilijakodeissa, kuten Ainolassa, Halosenniemessä ja Suvirannassa. Tänä vuonna mukaan tulee ensimmäistä kertaa myös Villa Kokkonen, Alvar Aallon Joonas Kokkoselle suunnittelema koti järven länsirannalla.
Loppuunmyyty-ilmoituksille on syynä kiinnostavuuden lisäksi myös tilojen pienuus. Tunnelman intiimiys onkin osa kamarimusiikin luksusta. Ainolassa leijuu yhä Sibeliuksen henki, joka tuo konsertteihin aina oman tunnelmansa. Tällä kertaa teemana oli Luonnon kutsu, joka tietenkin sopi vehmaaseen ympäristöön. Aino Sibelius tunnettiin puutarhansa vaalijana, eikä oheisen tien hurinakaan suuremmin häiritse neitseellistä illuusiota.
Konsertin huippukohta koettiin jo aluksi, kun kreikkalainen sopraano Aphrodite Patoulidou tulkitsi pianisti Keval Shahin kanssa Sibeliuksen Luonnottaren. Tietenkään piano-osuus ei voi korvata orkesterin sinfonista kudosta ja värejä, jotka ovat teoksessa keskeisiä, mutta kamariolosuhteiden ja taiteilijoiden poikkeuksellisen tulkinnan ansiosta tunnelman intensiteetti loi omanlaisensa kokemuksen.
Patoulidou ei ole vain tavallinen oopperalaulaja, vaan myös laaja-alainen taiteilija, joka venyttää genrerajoja ja luo kaikkeen tulkitsemaansa musiikkiin omaperäisen äänen. Nyt hän pohjusti Luonnotarta improvisoiden arkaaisen avainviulun kera pohjanaan suomalainen kansanlaulu Nuku, nuku, nurmilintu. Hän loi sillä hypnoottisen tunnelman, joka jatkui luontevasti Luonnottaren alkutyhjyyteen.
Patoulidou karsi tulkinnastaan oopperavibratot ja keskittyi runolaulajamaiseen kerrontaan. Hänen Luonnottarensa ei vain laula, vaan on osa luonnonvoimia, kertoen myyttiä puhuen, kuiskaten, huutaen ja jännittäen suuria vokaalikaaria. Tämä primitivismin ja modernismin yhdistelmä on teoksen ydintä. Se välittyi vangitsevana ja sai ytimekkään, riisutun asun myös Shahin piano-osuudessa.
Patoulidou ja Shah tulkitsivat myös Schubertin laulun Der Hirt auf dem Felsen, jossa mukaan tuli klarinetisti Hanna Hujanen hivelevine osuuksineen. Melankolia oli käsinkosketeltava, ja lopun duurikäänne sai yleisönkin hymyilemään.
Schubertin Trockene Blumen -variaatiot on huilukirjallisuuden klassikoita, mutta tulkitsijalleen se on vaikea. Miten saada säilytettyä jännite Die schöne Müllerin -sarjan lauluun perustuvissa, pitkiksi venyvissä muunnelmissa? Vaikka ne kasvavat teknisesti yhä loisteliaammiksi, ne eivät koskaan täysin irtaudu alkuperäisestä tunnelmasta. Kuivuneiden kukkien suru jää kaiken alle piileväksi muistoksi.
Huilisti Janette Leván ja pianisti Tiina Karakorpi tulkitsivat teoksen kauniisti, mutta jotain teoksen psykologisesta kaaresta ja romanttisesta lumosta jäi uupumaan.
Kaija Saariahon Cloud-trio (2009) on saanut inspiraationsa Ranskan Alpeilta Les Arcsista, jonka korkeuksista säveltäjä tarkasteli pilvimuodostelmia. Häntä kiehtoivat pilvien jatkuvasti muuttuvat muodot, kerroksellisuus ja liike. Tämä muutoksen ja pysyvyyden välinen jännite on Saariahon koko tyylin peruspiirteitä, ja hän käsittelee sitä myös orkesteriteoksissaan äänen värin ja tekstuurin jatkuvana muutoksella.
Meidän Festivaalin suunnittelijoiden eli Kamus-kvartetin jäsenet, viulisti Terhi Paldanius, alttoviulisti Jussi Tuhkanen ja sellisti Petja Kainulainen esittivät teoksen vangitsevasti. Sumuiset massat, tuulen mukana vipeltävät hattarat, dramaattisesti uhkaavat ukkospilvet ja auvoisat auringonheijastukset saivat kaikki osansa. Teoksesta ei silti tullut pelkkää luontokuvaelmaa, vaan tekstuurien välinen jännite loi vahvan ilmaisullisen kaaren
