Keskiviikkona alkanut Helsingin kamarikesä on muutakin kuin nuorten muusikkojen hallinnoima ja esityksillään täyttävä festivaali. Siitä on tullut tärkeä verkostoitumisen ja toinen toistaan uralla tukemisen areena. Me-henki välittyy myös yleisölle.
Jos joku vielä on huolissaan Suomen klassisen musiikin kentän tulevaisuudesta, kannattaa pistäytyä Kamarikesä-festivaalille. Me-henki on konserteissa käsinkosketeltava, ja tasoa ja paloa riittää aivan nuorimpienkin esiintyjien kohdalla. Silti festivaali ei ole pelkkä kaveripiirin kokoontumisen ja toistensa tsemppaamisen areena.
Vaikuttaa siltä, että Z-sukupolven muusikoiden missio ei suuntaudu kovin uudistushaluiseen agendaan kuten uuden musiikin puolesta taisteluun, kuten 1980-luvun avantilaisilla asian laita oli. Kamarikesän perusteella se kanavoituu pikemmin sangen perinteiseen ohjelmistoon ja zoomarijoukon uutuuksiin, joita tänä vuonna edustaa Leevi Räsäsen jousikvartetto. Silti havaittavissa on ennakkoluuloton suhde eri tyyleihin – enää ohjelmilla ei tarvitse tehdä politiikkaa kuten vielä aiempina vuosikymmeninä piti.
Kamarikesä on ottanut harteilleen laajempiakin tehtäviä. Se on lanseerannut uuden polven muusikoiden mesenaattitaiteilijaohjelman, joka tarjoaa kahden vuoden ajan konserttimahdollisuuksia, taloudellista tukea ja edellytyksiä ammatilliselle kasvulle. Sitä vahvistamaan festivaali on laajentanut toimintaansa ympärivuotiseksi. Svenska Klubbenin konserttisarjassa esiintyvät syksyn aikana Eliel Lahesmaa, Clíodhna Scott, Samuel Eriksson, Ruusu-Talvikki Heikkilä, Ellen Herler ja Thormod Rønning Kvam.
Jos Kamarikesän esityksissä on me-henkeä, myös taiteellinen suunnittelu on kollektiivisella vastuulla. Sitä ovat viisi vuotta vastanneet trio pianisti Ossi Tanner, klarinetisti Klaara Vasara ja viulisti Abel Puustinen. Nyt alkanut festivaali on viimeinen heidän suunnittelemansa. Seuraavat taiteelliset johtajat ovat sellistit Joanna Hanhikoski ja Artturi Aalto, pianisti Anton Mejias sekä viulisti Rebecca Roozeman.
Avajaiskonsertti Ritarihuoneella alkoi ”vanhojen” johtajien triolla. Ossi Tanner, Klaara Vasara ja viulisti Abel Puustinen ovat jo kehittyneet soittimensa suomalaiseen kärkeen, eikä ”nuoruus” ole enää mikään leima, kuten vielä varmaan viisi vuotta sitten jossain määrin oli. Hyvä esimerkki siitä, miten Kamarikesän aikana voi seurata muusikoiden kehitystä.
Kolmikko soitti Iiro Rantalan Gigi-trion, joka antaa tilaisuuden irrotteluun, herkistelyyn ja taituruuden näyttämiseen. Teos kantaesitettiin 2010 Sysmän Suvisoitossa. Siitä on tullut sopiva piristysruiske monelle festivaalille – ammentaahan se selkeästi klassisen kamarimusiikin perinteestä, vaikka yhdisteleekin siihen aineksia jazzista ja populaarimusiikista, usein jonkinlaisella huumorin pilkkeellä.
Rantala kertoo ohjelmalehtisessä, että kipinä Gigiin lähti Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen Yömyöhä-ohjelman sketsistä. Siihen nähden odotin enemmänkin kieli poskella -asennetta. Kaikesta svengaavuudesta ja vapaasta poukkoilusta huolimatta yleisilme oli sangen vakava soittimien välisine keskusteluineen ja romanttisine tunnelmointeineen. Tanner, Vasara ja Puustinen ottivat siitä kaiken irti.
Felice Giardinin selloduon esitys oli konkreettinen esimerkki siitä, mitä nuorempien muusikoiden tukeminen Kamarikesässä tarkoittaa. 12-vuotias Ruusu-Talvikki Heikkilä ja häntä kymmenen vuotta vanhempi Alli Mankkinen soittivat hienosti yhteen fraseeraten.
Myöhemmin he vielä jakoivat sellistin tehtävän myös Schumannin pianokvintetossa. Siinä Abel Puustinen antoi ykkösviulistin paikan 18-vuotiaalle Frederika Mikkolalle ja soitti itse kakkosviulua tukien nuorempaa kollegaansa jo pelkin silmäkontaktein.
Ossi Tanner soitti piano-osuuden suvereenisti, ja Ellen Herler sai alttoviulun repliikkeihin paljon merkityksiä. Esitystä leimasivat yhdessä koetut tunnekuohut ja aito kamarimusiikillinen reagointi, joskin kokonaisrakennetta olisi voinut selkeyttää. Nyt mentiin vähän paahteella.
Arnold Schönbergin huilulle, klarinetille ja pianokvintetille tekemä sovitus Johann Straussin Keisarivalssista on kunnianosoitus valssikuninkaalle ja perinteiselle Wienin kulttuurille, mutta käsittelytavassa on mukana myös etäisyyttä ja ironiaa. Kun orkesterin loisto on riisuttu pois, teos paljastaa itsestään uusia puolia. Kamarikesän muusikot ilakoivat sen tanssihurmalla mutta toivat esiin myös yllättävää särmikkyyttä.
