Giacomo Puccini: Madama Butterfly, kapellimestari Pier Giorgio Morandi, ohjaaja Henry Akina, repriisin ohjaus Riikka Räsänen, lavastussuunnittelija Dean Shibuya, pukusuunnittelija Anne Namba, valaistussuunnittelu Ilkka Paloniemi. Rooleissa mm. Silja Aalto, Emilia Rukavina, Anthony Ciamaritaro, Tommi Hakala, Tuomas Miettola, Veikko Vallinoja ja Henri Uusitalo. Savonlinnan Oopperajuhlien ensi-ilta 4.7.2026.
Siinä missä Johannes Erath on visuaalisten suunnittelijoidensa kanssa ravistellut konventionaalisia raameja Savonlinnan oopperajuhlilla nähdyssä ohjauksessaan W.A. Mozartin Figaron häistä, Henri Akina kumppaneineen on pitäytynyt maltillisen tyylitellysti klassisessa kuvastossa ohjauksessaan Giacomo Puccinin Madama Butterflystä. Molempia tapoja käsitellä klassikko-oopperoita tarvitaan. Geisha Cio-Cio-Sanin surullisen tarinan seuraajat taisivat poistua tässäkin mielessä tyytyväisempinä – siltä tuntui, kun linnasta poistujien keskusteluja laiturilla kuuli.
Madama Butterflyn konstailematon ohjaus antaa solisteille tilaa keskittyä laulamiseen, kun ei ole ohjauksellisia erikoisuuksia. Niinpä tapahtumat etenevät luontevasti, tosin varsinkin alkupuolella hieman löysästi. Musiikillisessa toteutumisessa ei löysyyttä ollut; jo lyhyen johdannon tiukat musiikilliset sivallukset johdattelivat draamaan sähäkän täsmällisinä.
Ihailin koko illan Pier Giorgio Morandin työskentelyä. Musiikki eli ja hengitti Oopperajuhlaorkesterin huippumuusikoiden soittamana kaikissa väreissään niin herkimmän kauneuden hetkinä ja runsaissa japanilaissitaateissaan kuin myös mustan draaman vyöryessä päälle. Morandi tuntui antavan solistien laulaa vapaasti, ilman puikolla päälle päsmäämistä.
Silja Aallon kauniina kimaltava, intonaatioltaan kellontarkka ääni, joka ylärekisterissä soi kiinteänä ja pakottamatta yli orkesterin fortissimon, ihastuttaa ja ihmetyttääkin: sen vibrato on niin hallittua, että oikeastaan koko sanan unohtaa. Hänen keskirekisteriinsä voi kuulija ehkä kaivata hiukan lisää kiinteää kantavuutta.
Puccini on rakentanut Cio-Cio-Sanin sisääntulon komeaksi: laulu kaartelee naiskuoron yllä sensuellin linjakkaana. Naiskuoron laulu ei valitettavasti ollut täysin rikkeetöntä. Ylöspäin kapuavat terssit pyrkivät horjahtelemaan sekä intonaatioltaan että yhtenäiseltä äänenmuodostukseltaan. Esitysten myötä asia varmaankin korjaantuu.
Silja Aalto otti yleisön haltuunsa heti ensi tahdeista. Äänessä soi valo, hymy ja onnellisuus, luottamus hyvään tulevaisuuteen, joka kuitenkin karvaasti pettää. Roolinsa nahkoihin hän ui liikuntaa myöten hyvin jo ensimmäisessä näytöksessä. Toisessa näytöksessä Aaria Un bel di oli riipaisevan kaunis, ja sen jälkeen kohtaukset Suzukin ja lapsen kanssa epätoivon yltyessä olivat sisäistettyä, aitoa tunnetta tulvillaan. Pieni Otso Markkanen sulatti kaikki sydämet.
Anthony Ciamaritaro (Pinkerton), Emilia Rukavina (Suzuki) ja Tommi Hakala (Sharpless) olivat erinomaisia tehtävissään. Kaunisääninen Ciamaritaro teki myös roolihenkilöstään sympaattisen. Kun Pinkerton lauloi ensimmäisen aariansa, jonka säestyksessä Amerikan kansallishymniksi 1931 kohonneella isänmaallisella laululla on tärkeä osuus ja jonka huippukohdassa hän lasiaan kohottaen kajauttaa sankarillisen komeasti ”America forever!”, taisi moni yleisössä muistaa, että ensi-ilta osui Yhdysvaltojen 250-vuotissyntymäpäivälle. Lieneekö tässä Donald Trumpin mieliooppera?
Emilia Rukavinan Suzuki huokui sekä äänellistä että äidillistä lämpöä. Kaunis roolitutkielma! Luulenpa, etten koskaan ole kuullut Cio-Cio-Sanin ja Suzukin intonaatioltaan arkaa terssiduettoa noin puhtaana ja yhtenäisesti soivana.
Oli ilo kuulla ja nähdä komeasti laulava Tommi Hakala Sharplessina, joka pysyy herrasmiehenä kiireestä kantapäähän silloinkin, kun menettää malttinsa Pinkertonin kaksinnaimishölmöilyn tähden. Myös Tuomas Miettola, namakauppojen välittäjä, on mies paikallaan. Klassisen kaunis kiinteä ääni – mm. Taminon roolissa koettu – taipui nyt mainiosti Goron, ilkeämielisen ketkun karaktääriin.
Akinan ohjauksen erikoisuus on unikohtaus, jolla hän kuvittaa viimeiseen näytökseen johdattelevan välisoiton, joka on komeasti kuohuvaa orkesterimusiikkia. Siinä näytetään se, mitä ei koskaan tapahdu: Cio-Cio-Sanin ja Pinkertonin suloinen jälleennäkeminen kolmen vuoden jälkeen, isän ja pojan ensikohtaaminen ja Suzukin liittyminen perheyhteisöön, jonka valokuvaaja tulee ikuistamaan. Mutta uni päättyy, todellisuus rikkoo kaiken. Pinkertonin amerikkalainen vaimo, sopivan korskeasti ryhdikäs Yolanda Harding astuu mukaan kuvaan, ja ensin Suzukille, sitten myös Cio-Cio-Sanille valkenee katkera, hänen jo aavistelemansa totuus.
Liian myöhään Pinkerton herää tajuamaan, että avioliitto japanilaisittain, mitä hän itse piti vain halujensa tyydyttämishuvina, olikin Cio-Cio-Sanille niin suurta ja pyhää totta, että hän vaihtoi uskonsa, ja tuli sen tähden yhteisönsä hylkäämäksi.
Oopperan lopun avaimet annetaan jo alun hääkohtauksessa, kun Cio-Cio-San ottaa käsiinsä tikarin, jolla hänen isänsä on joutunut tekemään itsemurhan. Luovuttuaan lapsestaan, joka lähtee kohti Amerikkaa, hän luopuu hengestään: ”Joka ei voi kunnialla elää. kuolkoon kunnialla.” Tämän rituaalin Silja Aalto tekee hitaasti, rauhallisesti, mutta päättäväisen rohkeasti – ja ehtii vielä kuulla Pinkertonin huutavan nimeään. Ooppera päättyy jännittävästi sointuun, joka ikään kuin jää odottamaan perussointuun purkautumista, mutta sitä ei tapahdu: perhonen jää leijumaan ilmaan…
