Olisi varmaan kannattanut lukea romaani ennen esitystä. Tämä ei ollut ensimmäinen, mutta sitäkin sitkeämpi ajatukseni Kansallisteatterin Lopetus-esityksen aikana.
Ohjaaja Milja Sarkolan ja näytelmäkirjailija Katariina Nummisen edellinen yhteistyö Opettaja (nyt Q-teatterissa) sai puolelleen kriitikot ja yleisön, eikä suotta. Siinä Nummisen monitasoinen, sanoja ja merkityksiä ihanasti maisteleva teksti sai tarkan ja helppolukuisen näyttämöllepanon. Kaikki toimi.
Nyt jotain siitä kirkkaudesta uupuu.
Lopetus on kunnianhimoinen dramatisointi Nobel-palkitun unkarilaiskirjailija Imre Kertészin labyrinttimaiseksi luonnehditusta romaanista, joka sijoittuu sosialismin romahduksen jälkeiseen Itä-Eurooppaan.
Kirjailijat ja intellektuellit kelluvat yhteiskunnan laitamilla osattomina ja ”hyödyttöminä”. Toisen maailmansodan ja holokaustin traumat ovat edelleen pinnassa, ja eloonjääneet potevat syyllisyyttä selviytymisestään.
Auschwitz kummittelee taustalla kuin valoa imevä musta aukko. Muistot ovat liian kipeitä. Holokaustista puhutaan banaalisti ja väistellen. Kaikki tarinat siitä ovat kitschiä.
Kuivakan kustannustoimittaja Keserűn (Janne Reinikainen) salaperäinen ystävä B on tekevänsä itsemurhan. Keserű uskoo B:n jättäneen jälkeensä romaanikäsikirjoituksen, jota hän alkaa vimmatusti etsiä, sillä hän uskoo löytävänsä siitä selityksen ystävänsä itsemurhalle.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta lopputulos on kaikkea muuta.
B:n jäämistöstä löytyvät tekstit vaikuttavat profetioilta, jotka toteutuvat Keserűn elämässä. Tämän lisäksi esityksessä on nykyajassa tapahtuva metataso, jossa Numminen analysoi asiantuntijoiden kanssa Kertészin romaania sekä sen suhdetta Gazassa tapahtuvaan kansanmurhaan.
Lopetus on laitosteatterin huopaan käärittyä älykködraamaa. Näyttämö ja teksti ovat eri universumeista. Ristiriita kaihersi kokemustani alusta loppuun.
Yhtäältä ovat rouheat lavasteet, epookkipuvut, huudetut tunteet ja humisevat äänitehosteet kohtausten välissä. Toisaalta on monitasoinen, älyllisesti antelias ja haastavakin teksti.
Pidän siitä, että yleisöä haastetaan, mutta siirtymien vaivalloinen seuraaminen meta- ja aikatasojen välillä ei vaikuta tarkoituksenmukaiselta.
Janne Reinikainen on saanut kriitikoilta kiitosta roolityöstään. Totta kyllä, hän onnistuu kanavoimaan hahmossaan itäeurooppalaista, absurdia ja tummanpuhuvaa huumoria.
Siitä huolimatta Keserűn pakkomielle romaanikäsikirjoitusta kohtaan rakentuu mielestäni jokseenkin karkeasti. Yhtäkkiä alun viilipytty lähentelee naisia ja polkee jalkaansa, kun asiat eivät mene hänen tahtonsa mukaan.
Muista näyttelijöistä erikseen mainittakoon B:n omanarvontuntoista ex-puolisoa näyttelevä Marketta Tikkanen, jonka roolisuorituksessa on jotain ihastuttavan kevyttä.
B:n kadonnut romaanikäsikirjoitus kasvaa esityksen kuluessa metaforaksi mahdottomuudesta sanoittaa Auschwitzia. Se on kuin poltettu kirja, joka jatkaa olemassaoloaan alaviitteissä ja lähdeluetteloissa versoten jatkuvasti uusia tulkintoja ja yrityksiä käsittää käsittämätöntä.
Mutta miksi puhua Auschwitzista juuri nyt, kun Israel suorittaa kansanmurhaa Gazassa? Tähän esitys ei mielestäni yrityksestä huolimatta anna tyydyttävää vastausta. Esityksen nykytasossa Numminen haastattelee näyttelijä Noora Dadua ja toimittaja Ruben Stilleriä Lopetus-romaanin herättämistä tunteista suhteessa Gazaan.
Puheenvuorot ovat tuiki tärkeitä, mutta ne eivät kirkasta esityksen ydintä, vaan pikemminkin lisäävät siihen uusia tasoja lukuisten muiden rinnalle. Yksittäiset lainaukset ja argumentit kohoavatkin kokonaisuutta suuremmiksi. Erityisen mieleenpainuva on Dadun kommentti holokaustista. Hänen mukaansa holokausti ei koskaan loppunut, vaan se ainoastaan laajeni toisaalle.
Arvostan suuresti Lopetuksen pyrkimystä kurkottaa suuriin kollektiivisen trauman ja muistamisen teemoihin. Esitys kuitenkin kyseenalaistaa itsensä niin pidäkkeettömästi, että se kylvää epäilyksen siemenen myös katsojaan.
Niin, mistä tässä olikaan kyse? Pitäisi varmaan lukea se romaani.
Lopetus. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 17.9.2026. Alkuperäinen romaani Imre Kertész, suomennos Outi Hassi, dramatisointi ja esitysdramaturgia Katariina Numminen, ohjaus Milja Sarkola, lavastussuunnittelu Kati Lukka, pukusuunnittelu Tarja Simone, valosuunnittelu Heikki Paasonen, musiikki ja äänisuunnittelu Aleksi Saura. Näyttämöllä Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Janne Reinikainen, Otto Rokka, Marketta Tikkanen
