Hauska yhteensattuma: sekä Turun musiikkijuhlien tämän kesän solistivieras Michael Fabiano että ensi kesälle Turun konserttinsa siirtänyt Nadinne Sierra olivat Berliinin valtionoopperan uuden Rigoletton pääsolisteina. Huikeaa laulua sen lisäksi tarjosi myös Tristan ja Isolde, jossa ajantaju ja hien tuntu katosivat kaupungin ennätyshelteissä.
Puertoricolaisten siirtolaisten tytär Nadinne Sierra on oopperamaailman viime vuosien tähtilöytöjä paitsi suvereenina kimmeltävän koloratuurinsa niin myös inhimillisen ilmaisunsa ja näyttelijän lahjojensa ansiosta.
Ehkä emigranttitausta ja siitä juontuva toiseuden kokemus antaa hänelle kykyä eläytyä erilaisten ihmisten kohtaloihin ja välittää neitseellisiä tunteita sen sijaan että hän pitäisi taidelaulua vain uran välineenä.
Ainakin tällainen kuva tuli tavatessani Sierran viime maaliskuussa hänen kotikaupungissaan New Yorkissa. Teimme haastattelua, kun hän oli tulossa Turun musiikkijuhlille konsertoimaan. Kuukausi tämän jälkeen hän kuitenkin siirsi konsertin ensi vuoteen, ja myös haastattelu julkaistaan Rondossa myöhemmin syksyllä.
Sierra kertoo haastattelussaan mm. oopperamaailmassa yhä kytevästä rasismista, joka on USA:n nykyhallinnon aikana tullut yhä selvemmin uudelleen pintaan.
Tänä vuonna Turun musiikkijuhlille saapuu Sierran sijaan amerikkalainen tenoritähti Michael Fabiano. Kesäkuun lopussa he esiintyivät yhdessä Berliinin valtionoopperan uudessa tuotannossa Giuseppe Verdin Rigolettosta.
Tällä kertaa Sierra vei heistä voiton. Hän teki Gildasta koskettavan hahmon, joka ei ole pelkkä omistavan isän tai hurlumhei-miesten objekti vaan voimakastunteinen nuori nainen, jonka fantasiat vievät hänet tuhoon.
Heti ensimmäisen Caro nome -aariansa Sierra teki aivan eri tavalla kuin on totuttu. Siinä ei ollut merkkikään tietoisesta taituruusnäytöstä, vaan hidas tempo ja huikeat pianissimot loivat kuvan epärealistisiin haaveisiin kohmettuneesta sieluntilasta.
Sierra välitti kautta oopperan Gildan obsessiot tosina ja vailla mitään sentimentaalista. Vokaalisesti esitys oli sädehtivän upea, ulottuen stratosfääreistä tummaan keskirekisteriin.
Liekö Berliiniä kuristanut helleaalto verottanut Fabianon yleensä niin vuolasta ääntä, sillä hän joutui kiskomaan ylä-ääniään rasittuneen tuntuisesti. Toivottavasti tilapäiset ongelmat ratkeavat viimeistään Turun konserttiin mennessä.
Kevytmielisesti naisia hyväksikäyttävä kreivi sopii Fabianolle sekä äänellisesti että karaktääriltään, ja hän osasi tuoda esiin lurjuksen ja hurmurin kaksinaisuuden.
Brittiläinen baritoni Christopher Maltman on fakkinsa parhaita näytteleviä laulajia, jolla on ilmaisussaan erityistä twistiä. Hän on parhaimmillaan kieroissa macho-hahmoissa ja osaa tuoda esiin niiden ristiriidat. Muista aina hänen Don Giovanninsa, joka ei ollutkaan nuori seksipeto vaan vanheneva, kyyninen mies, joka yrittää viime voimillaan pitää hekumasta kiinni.
Rigoletto jatkaa samaa linjaa. Maltman ei tyydy ulkoisiin kliseisiin kuten selkävikaisen narrin kouristeluihin vaan elää hyvän ja pahan, suojelevan isän ja groteskin viihdyttäjän ristiriidan sisällään. Tulos oli kauttaaltaan koskettava ja karismaattinen, joskaan laulu ei ollut kovin italialaista.
Andrés Orozco-Estrada johti musiikin pirtein tempoin mutta joskus vähän kulmikkaasti. Barlett Sherin ohjauksessa ja Michael Yearganin lavastuksessa oli 1920-luvun Berliinin henkeä. Visualisoinnissa oli käytetty George Groszin and Otto Dixin taidetta, ekspressionistisia karikatyyrejä ja sosiaalikriittistä kommentointia, ja tanssisali muistutti Weimarin tasavallan eleganssia.
Silmänruokaa riittiä, mutta yksilöohjaus oli laiskaa, eikä mahdollinen yhteiskuntakritiikki päässyt esiin.
Tristan ja hitauden transsi
Dmitri Tsherniakovin ohjaama Wagnerin Tristan ja Isolde tuli Berliinin valtionoopperaan viime vuonna parhaiksi Unter den Lindenin seitsemän vuotta restauroidun talon avauduttua. Saksalaislehtien kommentit Daniel Barenboimin johtamasta esityksestä olivat vuosi sitten ristiriitaisia, mutta ehkä nyt Staatskapelle on oppinut soittamaan akustiikaltaan täysin uudessa salissa.
Kattoa on korostettu neljä metriä, mikä luo sointiin syvän tilantunteen. Sointi tuntuu ympäröivän kuulijan ilman selvää suunnan tuntua. Tämähän on juuri se efekti, jonka Bayreuthin Festspielhaus saa aikaan.
Barenboimin käsissä alkusoitto alkoi melkeinpä kuiskaten ja niin hitaassa tempoissa, että ns. Tristan-soinnun kuuluisat dissonanssit tuntuivat jähmettyvän paikalleen. Samalla musiikin kontrapunktit kuitenkin sitoivat teemoja eri puolilta ja osoittivat kaiken yhteenkuuluvuuden.
Olen kuullut Barenboimin Tristanin 1990-luvulla Bayreuthissa ja sitten Berliinissä kahteen kertaan. Näihin verrattuna ote oli nyt entistä henkistyneempi, vailla sitä korventavaa intohimoa, joka esimerkiksi Harry Kupferin ohjauksen lämmitystä Schiller-teatterissa muutama vuosi siten leimasi.
Toisen näytöksen rakkausduetossa hitaus meni liiallisuuksiin: kuulijan oli enää vaikea seurata, missä melodia menee, puhumattakaan laulajista, jotka joutuivat ponnistelemaan pitääkseen linjan. Kun kohmeen hetkistä päästiin, saatiin kuitenkin nauttia ensiluokkaisesta Wagner-soinnista.
Barenboimin luomassa mielentilassa tuli ajatelleeksi, miten paljoin buddhalaisuutta Tristanissa ja Isoldessa on. ”In des Welt-Atems wehendem All – ertrinken, versinken – unbewusst – höchste Lust!” – koko ajatushan lähtee tietoisuuden ja halun hylkäämisestä, mikä vie jo buddhalaisuuden ytimeen.
Tsherniakov pyrki samaan suuntaan mutta eri keinoilla, nimittäin ympäristön arkipäiväistämisellä ja mystiikan ja magiikan riisumisella.
Ensi näytöksessä oltiin luksusjahdilla drinkkipöytineen ja merikuvaa välittävine televisoineen. Ihmisten välillä vallitsi steriili suhde, joka muuttui hetkessä taikajuoman ansiosta. Tristan ja Isolde menettivät kontrollin ja saivat hepulikohtauksen.
Toisessa näytöksessä oltiin olohuoneessa ja sohvatuoleilla samoin kuin mm. Peter Konwitschnyn Münchenin ohjauksessa, mutta nyt rakkausdueton huumeenomainen tila keskellä näennäistä arkipäiväisyyttä tuli esiin paremmin.
Viimeisessä näytöksessä oltiin Tristanin nuhjuisessa kotitalossa, jossa sairas, houreinen mies alkaa nähdä näkyjä lapsuudestaan, varhain kuolleesta isästään ja äidistään. Mykkien näyttelijöiden osuus olisi toiminut paremmin, jos heidän motiivinsa olisivat kertoneet jotain selkeämpää. Nyt katsoja jäi ymmälleen, mitä lapsuudessa oikein tapahtui.
Näytös oli kuitenkin vangitseva, ei vähiten Andreas Schagerin huikean roolisuorituksen ansiosta. Häntä parempaa Tristania on nykypäivänä ole, ainakaan mitä äänen kestävyyteen ja läpäisyvoimaan tulee. Huutoa laulu ei kuitenkaan ollut vaan kiemurtelua elämän hehkun ja kuolemankaipuun ristiriidassa.
Anja Kampe oli samanvertainen Isolde. Kuulin häntä pari vuotta sitten samassa roolissa Bayreuthissa, ja nyt laulussa oli vielä enemmän lämpöä ja omistautumista.
Pelkkää ylistystä ansaitsee myös René Papen Marke, joka sai monologissaan ihot kananlihalle valittaessaan luotettunsa Tristanin pettämistä. Boatz Daniel teki energisen Kurnewalin, ja Violeta Urmanan Brangäne vaihteli sävyjä Isolden luottonaisen lämmöstä öisen vartijan ja varoittelijan myyttiseen etäisyyteen.
Berliinin 37 asteen helteessä tämä yli viiden tunnin istuma-maraton oli fyysinen koettelemus, mutta kokemuksena se antoi niin paljon, että aika kului siivellä hitaudenkin transsissa.
Harri Kuusisaari
