Meidän Festivaalin toinen päivä otti teemakseen Kodin, jota käsiteltiin kahdesta vastakkaisesta kulmasta käsin. Iltapäivän Kotona Ainolassa -konsertit rakentuivat Sibeliusten Järvenpään kodin ympärille ja linkittyivät kodin tärkeyden merkitykseen, josta myös museonjohtaja Julia Donner kävi puhumassa. Ainolan valmistumisajankohdan uusi musiikki linkittyi myös tämän päivän uuteen, kun Perttu Haapasen jousikvartettiteos Ja yltyvään vehreyteen… sai ensimmäiset julkiset esityksensä.
Kahdeksanhenkinen lauluyhtye Lumen Valo oli linkittänyt Jean Sibeliuksen tunnettuja kuorolauluja Brittein saarten aikalaisten kuoromusiikkiin. Venematka soi rohkeasti mutta kenties hieman hitaanpuoleisesti, ja myös Sydämeni laulu olisi voinut olla pari piirua vähemmän verkkainen. Edward Elgarin My love dwelt in a northern land sykähdytti Ainolan olohuoneen kuiva akustiikka ei ollut Lumen Valo -lauluyhtyeelle kenties se helpoin, mutta balanssi oli kohdillaan ja etenkin englannin ääntämys mallikasta. Sopraanot ja bassot vakuuttivat, mutta tenoreilla oli useampaankin otteeseen vireellistä epäyhtenäisyyttä. Konsertin lopussa, kun Lumen Valo esitti Rakastava-sarjan Ainolan portailla, loksahtivat palaset paremmin paikalleen.
Festivaalin taiteellisesta johdosta vastaava Kamus-kvartetti on onnistunut työllistämään itseään rutkasti myös ohjelmassa, eivätkä malttaneet tästäkään konsertista jäädä pois. Ja yltyvään vehreyteen… oli yllättävän pehmeä, lähes modaalinen, jossa pizzicatot ropisivat pitkien ja hauraiden äänten rinnalla ja jousieleet laajenivat hiljalleen pulssin tuntua kohti. Kaunis palanen kuin nyökkäsi vähäeleisyydessään hieman korealaista tai japanilaista estetiikkaa kohti. Markus Grohin soittama Alban Bergin pianosonaatti op. 1 vuodelta 1910 oli kiintoisa taitekohdan teos: myöhäisen romantiikan soinnut, pianistinen tekstuuri ja ennen kaikkea tunnelma kohtasivat sävellajisen epämääräisyyden, kromatiikan ja toistuvasti ennustamattomat harmoniset liikkeet.
Sibeliusten (ainakin kuvitellusta) koti-idyllistä siirryttiin illalla Kallio-Kuninkalan Leonora-salissa päinvastaisiin kotitunnelmiin eli pakolaisuuteen ja kodin jättämiseen. Ernő (Ernst von) Dohnányin sonaatti viululle ja pianolle op. 21 lienee valittu teemaan säveltäjän myöhempien tekojen perusteella (Dohnányi auttoi juutalaismuusikkoja pakenemaan ja pysymään hengissä toisen maailmansodan aikaan), sillä sonaatti oli sävelletty 20 vuotta aiemmin. Hieman Rahmaninovin tavoin oli sonaatti aikansa sävellystrendeistä jäljessä – taiteen sääntöjen mukaan hyvin kirjoitettu, muttei erityisen mieleenpainuva. Kamuksen (vai Kamusin?) Jukka Untamalan soitto oli yllättävän varovaista ja vaimeaa, mutta täyteläisyyttä esiintyi kolmannessa, sordiinoidussa osassa. Festivaalin luottopianisti Joonas Ahonen hoiti tonttinsa selkeällä tyylillään.
Näyttelijä Mirjami Heikkisen ja kansanmuusikko Amanda Kauranteen katsanto Eeva Kilven runoihin. Evakkouden teemaa, joka oli karjalaiselle Kilvelle itselleenkin konkreettinen osa varhaista elämää, kuljetettiin onnistuneen tarinallisesti: Heikkisen hämmästyttävän miellyttävän äänen lomaan soljahtivat kansanlaulut, askeleen rytmitys, tiu’ut ja tanssi. Kaipuu, kujeilu ja erotiikan häive vaihtuivat suruun, joka otti metaforien muodon toiveessa häivetä ihmisen osasta eläinten ja kasvien joukkoon.
Samaa surun käytävää omalla otteellaan jatkoi kulkuaan myös Ilari Kailan Kellojen kumarrus pianolle ja jousikvartetille. Vuonna 2004 edesmenneen pianistin Hanna Sarvalan muistolle sävelletty teos oli samanaikaisesti lähestyttävä ja klasarikesäfestivaalin nykymusiikiksi yllättävän sentimentaalinen, mutta samanaikaisesti myös kasvoi hiljalleen keinovaroiltaan hyvin monipuoliseksi. Tapahtumien muuntautuminen ja kiihtyminen loppua kohden – varsinkin Ahosen soittaman pianostemman osalta – päättyi äkkiloppuun, kuten myös nuori elämä aikanaan.
Vielä voimakkaammin pysäyttävää sykähdyttävyyttä oli kuitenkin illan viimeisessä osuudessa. Kannas oli kokonaisuus, jossa Hannariina Moisseisen symbolistinen, psykologisesti raju ja makaaberikin sarjakuva heijastettiin kankaalle sivu kerrallaan Kauranteen ja Eero Grundströmin vastatessa musiikista. Grundströmin timanttinen äänisuunnittelu ympäröi yleisön lehmälaumalla, efektein vääristetyillä sampleilla ja monenlaisilla ambiensseilla yhdistettynä elävään musiikkiin: lauluun, kanteleeseen ja urkuharmoniin. Paikoitellen hieman vuosikymmenen takaisen Paavoharju-yhtyeen kuumottavia kokeellisen folkin sävyjä lähentynyt äänimaisema yhdistettynä sarjakuvaa leikanneisiin lohduttomiin valokuviin evakkokulkueista ja kaatuneista onnistui pysäyttämään, koskettamaan ja riipaisemaan kuin taitava elokuva – ja samalla pilkahduttamaan elämän merkityksen tuntua kuin valopylväinä lohduttomuuden pilvien välistä. Upeaa.
Santeri Kaipiainen
