Kävin viime vuoden keväällä työmatkalla Pekingissä Beijing Modern Music Festivalilla tutustumassa paikalliseen nykymusiikkielämään. Kahdeksan päivän aikana kuuntelin parikymmentä konserttia ja sain havainnoida perinpohjaisesti kiinalaisen konserttiyleisön käyttäytymiskoodistoa – tai pikemminkin sen puutetta. Länsimaisen taidemusiikin konserttikulttuurin simppeleimmätkin perusasiat olivat pekingiläisille tuntemattomia – esimerkiksi sellaiset, kuin ”keskitytään musiikkiin”, ”pidetään kännykät kiinni” ja ”ei valokuvata soittamisen aikana”. Ehei. Ihmiset höpisivät keskenään tauotta, kännykät olivat päällä, näpeissä ja korvissa; viestit piippailivat, puhelimet soivat. Valokuvaus ja videointi oli katkeamatonta. Ja jos yleisön älylaitteista ei hetkellisesti lähtenytkään ääntä, säteilivät ne jatkuvan nettisurffailun tuottamaa valosaastaa. Yleisön kollektiivisesti improvisoima kakofonian ja rauhattomuuden sinfonia sai koristeekseen häiritsevien visuaalisten impulssien yltäkylläisen kuorrutuksen.
Joku voisi kuvitella, että täyden kontrollin poliisivaltiolla olisi keinot saada kansalaisensa käyttäytymään konserteissa halutulla tavalla. Näin ajatellen joku kuitenkin erehtyisi. Konserttisalit kyllä tursusivat erilaisia kieltotauluja ja käyttäytymisopasteita. Niistä ei vain välitetty pätkän vertaa. Yleisön kurittomuus oli synnyttänyt valvontakoneistoon jopa uuden ammattikunnan, laserosoittimella valokuvaavia ja videoivia osoittelevat valvojat. Aikomuksena oli ilmeisesti muuttaa yksilön käyttäytymistä tuottamalla huomion kohteelle kollektiivista häpeää – tunnetilaa, joka tuntui olevan pekingiläiselle tuntematon. Laserosoittelun vaikutus yleisön käyttäytymiseen oli yhtä tehokasta kuin päämäärättömästi käsillä huiskimisen vaikutus ympärillä surraavaan paarmaparveen.
Yleisön tuottama melu, liike ja valo heijastuivat dramaattisesti musiikin esittämiseen. Vallitsevissa olosuhteissa orkesterit olivat menettäneet kykynsä soittaa hiljaa. Musiikin kokonaisdynamiikka oli kaventunut, vaikkakin melua kyllä piisasi – en ole koskaan kuullut yhtä väkivaltaisen brutaalia forte-soittoa kuin mihin kiinalaiset orkesterit kykenevät. Hiljaisuutta ja nyansseja kaihtava konserttikulttuuri näkyi vaikuttaneen myös säveltäjiin, jotka olivat räätälöineet sävelkielensä ympäröivän todellisuuden vaatimusten mukaiseksi: äänekkääksi ja suoraviivaiseksi.
Pekingin-matkan kokemukset muistuttivat minua siitä, että ei ole samantekevää, kuinka yleisö taidemusiikin konserteissa käyttäytyy. Kiinassa yleisön häiriökäyttäytyminen on näivettänyt musiikin sisällöllisen ja esityksellinen ilmaisuskaalan. Länsimaissa on onneksi vielä toisin. Meillä taidemusiikin konserttiyleisön käyttäytymisen kulmakiviä ovat perinteisesti olleet hiljaisuus, rauhallisuus ja keskittyneisyys. Tästä säännöstöstä kuulee usein käytettävän sanaa rituaali, mikä on kuitenkin väärä sanavalinta. Rituaalissa asioita tehdään asioiden itsensä tähden ilman tarkkaa ymmärrystä siitä, mitä hyötyä tai järkeä asioiden tietyllä nimenomaisella tavalla tekemisestä on. Länsimaisen konserttiyleisön käytöskoodisto on sen sijaan äärimmilleen hiotun pragmaattinen ja järkeenkäypä. Sen kantavana johtoajatuksena on mukaelma Raamatun hyödyllisemmästä päästä olevasta elämänohjeesta: ”kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Jos oletan, että muut ovat hiljaa ja räpläämättä älyvehkeitään konsertin aikana, on minun itseni toimittava samoin. Yhteinen tavoite on kirkas. Yleisön jokainen jäsen on kykenevä ymmärtämään syyt, miksi toimitaan niin kuin toimitaan.
Kiinan malli on huono malli
Länsimaisen ihmisen välittömään tarpeen tyydytykseen perustuvassa hedonistisessa maailmankuvassa taidemusiikin konserttikonvention vaatimusten täyttäminen saattaa toisinaan tuntua ylivoimaiselta ponnistukselta. Vaivannäon hedelmät tarjoavat meille kuitenkin kaiken sen, mikä konserttikulttuurissamme on arvokasta ja merkityksellistä: kollektiivisen kokemuksen, jonka merkityksen ja nyanssit punnitsemme yksilöllisesti, sekä katarttisen puhdistautumisen ja musiikin tarjoaman kehollisen ja älyllisen mielihyvän endorfiiniryöpyn. Kaikki tämä vain sillä minimaalisella vaatimuksella, että pitää turpansa ja vehkeensä kurissa ohikiitävän pikku konserttihetken!
Olen näissä kolumneissani jakanut varsin säästeliäästi kiitosta länsimaisen taidemusiikin orkesterilaitokselle ja sen ympärille syntyneille käytännöille. Omat vahvuudet on kuitenkin tärkeä tunnistaa ja huomioida. Konserttikonventiomme on optimoitu yhteisen musiikillisen hyvän maksimointiin, ja siitä on syytä pitää kiinni. Kiinan malli on huono malli.
Olli Virtaperko
