Arvio: Helsingin juhlaviikot, UXO. Sävellys ja äänisuunnittelu Walter Sallinen, dramaturgia Klaus Maunuksela. Taavi Oramo, kapellimestari; Awake Percussion; kuoro ja työryhmä. Kattilahalli, Helsinki 1.9.2019.
Usein ymmärrämme asioiden tärkeyden ja merkityksen vasta niiden kadottua: osaamme tunnistaa terveyden arvon tultuamme sairaaksi, tunnistaa rakkauden suuruuden sen riuhtaistessa lähtiessään palan sydäntämme, tai turvallisuuden tunteen silloin, kun epävarmuus ja pelko valtaavat pyytämättä kaoottisesti alaa elämästä. Musiikillisesta kokemuksesta puhuttaessa tällainen elementti on yllättäen – näkökyky.
Helsingin Juhlaviikot neljän esityksen voimin päättänyt Awake Percussion -lyömäsoitinkvartetin, projektikuoron ja kapellimestari Taavi Oramon konsertti/performanssi UXO riisui osallistujiltaan näköaistin istuttamalla heidät pimennettyyn telttaan keskelle Suvilahden Kattilahallia, jossa erottui vain nurkkiin turvallisuussyistä asennettujen neljän infrapunakameran himmeä, ei-valaiseva tuijotus. Mitä katoaa näköaistin myötä? Ainakin kyky tarkastella esiintyjien ilmeitä, eleitä ja keskinäistä kommunikaatiota, kyky ennakoida lavatapahtumien perusteella, kyky kadota keskittymisen herpaantuessa ohjelmalehtiseen, kyky tarkkailla muun yleisön olemista ja kyky assosioida kuulemansa tapahtumapaikan visuaaliseen vasteeseen. Muut aistit voimistuvat.
Tämä kaikki luo leikkikentän mentaalisille assosiaatioille, joita UXO – lyhenne englannin termistä räjähtämättömille kranaateille, miinoille ja pommeille – tarjoaisi moninaisemminkin ilman dramaturgi-”librettisti” (sillä varsinaisia vuorosanoja on vaikea seurata, sanoittaja olisi parempi termi) Klaus Maunukselan esitystä alustavaa esseetä. Kantavana motiivina on eksponentiaalinen kiihtyvyys, joka kietoutuu temaattisesti liberaalin kapitalismin ja sen manifestaatioiden ympärille: yksilökeskeisyyden, jatkuvan talouskasvun oletuksen, intensiteettiin turtumisen ja vääjäämättömän romahduksen.
Pimeys saa myös kadottamaan tiedon siitä, miten säveltäjä-äänitaiteilija Walter Sallisen ideoima kuulonvarainen todellisuus tuotetaan. Sen tietää olevan ”teltan” ympärillä hetkessä tapahtuvaa, siinä kaikki. Suhina ja korina hiljalleen saavat tajunnan ääriviivat: tuo on ihmisääntä, tämä varmaan lyömäsoittimia. Mutta entä hammaslääkärin sylki-imurilta kuulostava ääni? Intensiteetin kasvu päättyi paukahdukseen, paniikkiin, kauhunhuutoihin ja napsahduksiin: mielessä kävivät kansanmurhat, Treblinka, Kigali, Rakhine. Kauhunäänet muuttuivat yhtenäistyväksi lauluksi, joka vei ajatukset Schönbergin Varsovan eloonjääneeseen, mutta jättivät avoimeksi, oliko yhtenäisyys vastarintaista solidaarisuutta vai fasistista monokulttuuria? Entä mitä kummaa edustaa sitaatti Enyan Orinoco Flow’sta? Aaltojen tavoin vaivuttiin jälleen ambientmaiseen ennustamattomaan lineaarisuuteen, joka on tuttu toisenkin UXO-termiä käyttäneen ryhmän tuotoksista, vain uutta nousua varten. Aristoteelista dramaturgiaa ei kuitenkaan rakennettu, eikä moiseen ollut odotuksia. Loppu vain tuli, kun sen aika oli. Matka oli raskas ja hämmentävä, vaikkakin eittämättä taidolla toteutettu. Se imaisi kuulijan omien ajatustensa ja mielleyhtymiensä syövereihin, ja on vielä kaksi vuorokautta myöhemminkin vaikeaa yrittää tavoittaa taiteellista kehua tai kritiikkiä. UXO vain – oli, upotti sisäänsä ja tuli koetuksi.
Santeri Kaipiainen
