Arvio: Dialogit. Tapiola Sinfonietta, Magnus Lindberg, kapellimestari, Laura Mikkola, piano, Pekka Kuusisto, viulu. Bach-Birtwistle, Lindberg. Temppeliaukion kirkko, Helsinki 18.10.2019.
RSO:n festivaali Magnus Lindbergin ympärillä sai perjantaina vieraita lännestä: isäntäorkesterin valmistautuessa ensi perjantain Kraftiin ja Auraan oli Tapiola Sinfonietta saapunut Temppeliaukion kirkkoon. Dialogeiksi nimetyn konsertin selkeänä ja aikaansaavana kapellimestarina toimineen Lindbergin kolmea eri vuosikymmentä edustavien teosten väliin oli ripoteltu Harrison Birtwistlen orkestraatio Johann Sebastian Bachin kahdeksasta urkupreludista, vuonna 1996 tanssiteoksen osana kantaesitetty Bach Measures.
Sävelten tasolla Birtwistle oli käyttänyt Bachin koraalialkusoittojen materiaalia sellaisenaan, mutta soitintanut mielikuvituksellisesti: puhaltimet loivat mainioita lomittaisia linjoja, matalimpia ja kuuluvimpia soittimia käytettiin säästeliäästi aksentoinnin välineinä, ja mainioita sovitusideoita olivat myös muun muassa sordinoitu pasuuna, kontrafagotti, vibrafoni ja kellopeli. Harvalinjaisen polyfoniansa vuoksi Bach Measuresin osat olivat myös herkintä soitettavaa, minkä pari kertaa huomasi puhtauspuolella.
Kolmeen palaseen jaetut Measuresit johtivat aina suoraan Lindbergin teoksiin vailla pidempää taukoa. Viime vuonna päivänvalon nähnyt, pariisilaiselle Ensemble Intercontemporainille sävelletty Shadow of the Future ei nimestään huolimatta ollut uhkaava, vaan pikemminkin vehmaana, impressionistisena (ohjelmalehtisessäkin mainittiin avoimesti yhteys Debussyyn) ja maailmaa observoivana kelluva. Teoksen nimi oli otettu Edith Södergranin kokoelmasta Framtidens skugga, ja tyylillisesti Shadow of the Future olikin selkeä sisarusteos Musiikkitalossa kaksi päivää aiemmin kuullulle, samana vuonna valmistuneelle ja niin ikään Södergran-pohjaiselle Triumf att finnas tillille. Tällä kertaa sanoja tai (julkista) ohjelmallisuutta ei kuitenkaan ollut luvassa. Sävellysteknisesti teos käytti Triumfin tavoin pääosin jo 1900-luvun alkupuolelta löytyvää työkalupakkia, ja kenties pientä jännitettä ja dissonanssia olisi kaivannut muuten rikkaana ja sulavana soivan orkesterisatsin mausteeksi. Temppeliaukion kirkon akustiikka pelasi mainiosti Tapiola Sinfoniettan pussiin, ja orkesteri kuulosti kokoaan isommalta.
Vuonna 1991 kantaesitettyä ja 1994 viimeisimmän versionsa saanutta ensimmäistä pianokonserttoaan on Lindberg itsekin soittanut solistina useamman kerran, mutta nyt vasta johti sen itse. Pianokirjallisuuden tuntemus huokuu solistisesta osuudesta, jonka tekstuurissa oli kuultavissa niin kaikuja romantiikan pianomusiikista, 1900-luvun pianosäveltäjien keinovaroista ja ennen kaikkea Maurice Ravelista. Ravelin G-duurikonserton lisäksi yhtäläisyyksiä myös Miroirsin kaltaisiin soolopianoteoksiin oli kuultavissa tavassa käyttää flyygelin mahdollisuuksia. Laura Mikkolan kaltaisen ekspertin tarttuessa urakkaan oli luvassa siis pianismin juhlaa, aina arpeggioryöpyistä perkussiivisempiin kilkatuksiin.
Lindbergin aikalaisteoksiin (esim. keskiviikkoinen Kinetics) verrattuna oli pianokonsertossa yllättävää selkeyttä ja linjakkuutta. Piano vastaan orkesteri –asetelman sijaan molemmat kulkivat maisemallisesti samoja latuja; hitaassa keskivaiheessa piano eriytyi liikkuvaksi staattisemman orkesterin ylle, mutta muilla paikoitellen orkesterin luonnonvoimaisen muhkea satsi peitti pianon. Soolo-osuuden melkoisen nuottimassan omaksuminen (ulkoa toki) on jo yksin saavutus, mutta sen lisäksi Mikkola soitti nyansoidusti ja erinomaisessa synkroniassa.
Mutta miksi tyytyä vain yhteen konserttoon? Illan päätteeksi kuultiin vielä myös Lindbergin ensimmäinen viulukonsertto vuodelta 2006. Soolo-osuus oli alun perin kirjoitettu Lisa Batiashvilille, joka sattui jäämään vuoden 1995 Sibelius-viulukilpailussa kakkoseksi muuan Pekka Kuusistolle – ja nyt Kuusisto itse oli konserton kimpussa, tosin ei todellakaan ensimmäistä kertaa. Suoraan Bach Measuresien viimeisestä nuotista soolostemmaansa tarttunut Kuusisto soitti kiivaasti; pitkät korkeat äänet ja ärhäkkä koko äänialaa käyttänyt sahaus olivat toistuvia motiiveja. Sävellyksellisiltä keinovaroiltaan oli viulukonsertto koko illan rikkain teos: siinä oli niin spektraalisempaa harmoniankäsittelyä Lindbergin varhaisemmilta vuosilta, alkuvoimaista kinesteettistä energiaa kuin kolme vuotta myöhemmin valmistunutta Graffitia uumoilevaa harmonista aukeamista.
Mozartin ajan pienelle orkesterille sävelletyssä satsissa kuului Lindbergin mahtava kyky kirjoittaa jousille ominaisesti. Kuusiston soitossa kuului pelimannillinen eetos, ja kadenssissa kenties samasta juuresta johtava lumoavan primitivistinen ote. Samaa ydinasioiden äärellä olemista oli myös läsnä encorena kuultu Andante Bachin sonaatista nro 2 viululle ja koskettimille: kun Lindberg soitti pianolla vasenta kättä ja Mikkola oikeaa, oli tunnelma lähes jamihenkinen, korostaen musiikin kenties tärkeintä ominaisuutta eli yhdessä tekemistä ja kokemista.
Santeri Kaipiainen
