Kotikulmilleni ilmestyi taannoin kiertävä sirkus. Mainosjulisteessa perinteinen klovni hassuine pikkiriikkisine silinterihattuineen ja suurine punaisine pallonenineen irvisti katsojalle voimakkaassa, vahvasti silmien ja suun muotoa korostavassa värikkäässä maskissa. Klovnin kasvoja ympäröi tähtien vyö, joka purkaantui kiemurtelevana köynnöksenä taustalla siintävän vuoristoradan uumenista. Taivaalta tähtien lomasta satoi epätodellisen suuria lumihiutaleita. Ei jäänyt pienintäkään epäilystä, etteikö kyse olisi ollut vanhan ajan sirkuksesta. Välitön reaktioni oli: tuonne en tule menemään, en vaikka kirveellä uhattaisiin! Miksi haaskaisin aikaani menneisyyden maailman ummehtuneeseen – joskin epäilemättä taidokkaaseen – idealisointiin, kun voisin haaskata sitä modernin sirkuksen omaa aikaani peilaavaan fantasiaan?
Tunnereaktioni ärhäkkyys yhdistettynä välittömästi ilmoille pulpahtaneeseen analyysiin, ratkaisuun ja henkilökohtaiseen toimintasuunnitelmaan tuotti hetken ohimenevän tyydytyksen: sirkusasia olisi nyt lopullisesti käsitelty, siihen ei tarvitsisi enää koskaan palata. Sitten tajusin, että tässä on nyt jotain mätää. Tunsin vahvistuvaa ahdistavaa epätyytyväisyyttä kaikkeen. Mikä minä olisin sanomaan karvalakkisirkuksesta mitään, kun elän itse taidemuodoista konservatiivisimman, institutionalisoituneen taidemusiikin ja sen orkesterikulttuurin tarjoamilla mahdollisuuksien murusilla? Olisiko minulla mitään perusteltua syytä esittää, että Pelle Hermannin isoisoisältä näyttävän klovnin ratkiriemukkaalla hassuttelulla ja aina jostain orkesterista vuosittain pulpahtavalla uudella ”jännittävällä” Beethoven-festivaalilla olisi kulttuurin elinvoimaisuuden ja uusiutumisen näkökulmasta jotain eroa?
Kun paatuneen vanhuksenkin pään saa käännettyä, voi olettaa, että kokonaisia sukupolvia voi kasvattaa uuden musiikin sietäjiksi.
Aloin myös miettiä, aiheuttaako ajatus orkesterikonserttiin menemisestä ja maailmansotia edeltäneen ajan musiikin tulkintaan täsmäsuunnitellun soittimiston soinnissa marinoitumisesta tämän ajan tavallisen nuorelle ihmiselle samanlaisen tunnereaktion kuin klovni sirkusjulisteessa itselleni? Tunnereaktioista on vaikea sanoa mitään yleispätevää, mutta faktat puhuvat puolestaan, sinfoniaorkesterikonsertit eivät ole nuorison tai nuoren aikuisväestön ajankäyttölistan kärkisijoilla, eivät edes pistesijoilla. Orkesterien nykyinen ohjelmapolitiikka huomioiden heitä voi tuskin siitä syyttää: väärillä soittimilla väärää musiikkia vieraannuttavassa ympäristössä, outoja rituaaleja, kummallisia käyttäytymissääntöjä. Ongelma ei ole erityisesti suomalaisten orkesterien, kyse on kansainvälisestä megaluokan vääristymästä oman aikamme ja historiallisen musiikin esittämisen suhteessa.
Intendentit kautta maailman ovat syystä huolissaan ikääntyvästä konserttiyleisöstään, jonka he lähtökohtaisesti olettavat olevan äärikonservatiivista ja täysin kykenemätöntä kohtaamaan mitään tutusta poikkeavaa. Omat havaintoni ennakkoluulottomimpien orkesteriemme kausikorttiyleisön käyttäytymisestä eivät tue tätä oletusta: asteittainen siedätys ja altistaminen oman aikamme musiikille laajentavat makua. Kun paatuneen vanhuksenkin pään saa käännettyä, voi olettaa, että kokonaisia sukupolvia voi kasvattaa uuden musiikin sietäjiksi. Orkesterilaitoksen kohtuullinen strateginen tavoite olisi asteittain muuttaa eri aikakausien musiikin esittämisen suhde päälaelleen: 90% oman aikamme musiikkia, 10% historiallista musiikkia.
Tämä olisi myös tehokas tapa vastata vellovaan arvosteluryöppyyn orkesterikonserttien ohjelmistopolitiikan nykyisestä sukupuolijakaumasta, jolle on naurettavan yksinkertainen selitys: keskittyminen aikaan, jonka musiikista nolla prosenttia (lähimpään kokonaislukuun pyöristettynä) on naisten säveltämää. Tänä päivänä prosenttiluvut ovat toiset ja alati tasoittuvat. Elävien säveltäjien sukupuolijakaumaa mukaileva ohjelmapolitiikka oman aikamme musiikkiin painottuvassa orkesterikulttuurissa tuottaisi huiman parannuksen nykytilanteeseen asettamatta niukoista resursseista kilpailevia ammattisäveltäjiä keskenään eriarvoiseen asemaan sukupuolensa tähden.
Ja kun ne tulevaisuuden välttämättömät Beethoven-festivaalit tapahtuisivat esimerkiksi vain joka 30. vuosi, saattaisivat ne ihan oikeasti alkaa tuntua raikkailta tuulahduksilta monikerroksellisesta, hienosta musiikinhistoriastamme.
Olli Virtaperko
