Arvio: Sylvain Rifflet & Verneri Pohjola. WHS Teatteri Union, Helsinki 25.10.2020.
Ranskalaissaksofonisti Sylvain Rifflet’n tuorein levytys Troubadours paneutuu historialliseen eurooppalaiseen troveeri- eli trubaduurimusiikkiin, kuvitellen tämän päivän versioita maallisista sävelmistä, joita kiertävät laulajat ovat esittäneet keskiajalla. Rifflet’llä on Baltian maiden konserteissaan ollut mukana pieni yhtye Troubadours-ohjelmistoa varten, mutta Suomeen (oletettavasti koronarajoitussyistä?) hän saapui yksin, jättäen bändin odottamaan tämän viikon Viron-keikkoja. Latvian konserteissa mukana ollut trumpetisti Verneri Pohjola kuitenkin jakoi lavan Rifflet’n kanssa eilisiltana Kruununhaassa.
Ilta alkoi Rifflet’n soolosetillä, jossa tenorisaksofoni kuin materialisoitui ilmavan tuhinansa keskeltä. Rakenteen mitan jälkeen mukaan liittyi Rifflet’n jalallaan pumppaama, intialaisessa musiikissa käytetty shruti-paljelaatikko, joka on käytänössä vivuilla säädettävä ”automaattinen” urkuharmoni borduunasävelien tuottamista varten (ja riemastuttava akustinen vastine Pohjolan myöhemmin käyttämille pedaaleille ja samplerille). Toiseen jalkaansa hän oli kiinnittänyt kulkusten kaltaisen helistimen.
Rifflet’n droonin päälle soittamissa melodioissa oli yleisilmeisesti läsnä läntisen kansanmusiikin – kelttiläisten, ibeeristen ja ranskalaisten tyylien – lisäksi myös häivähdyksiä arabialaisesta musiikista, romanimusiikista ja Balkanin vaikutteista. Jo keskiajalla musiikilliset vaikutteet liikkuivat sulavasti maanosan eri kolkkien välillä, joten miksipä ei Rifflet olisi itsekin ottanut mukaan tyylien kirjoa. Setissä oli melodioita avant-garde-säveltäjä Moondogilta, J. S. Bachilta ja ranskalaislaulaja Camillelta, kumarrus Terry Rileyn In C:n suuntaan, sekä chanson-klassikko Que reste-t-il de nos amours ja jazzstandardi With a Song in My Heart. Jazzista usein puuttuva katusoiton tuntu oli vahvasti läsnä koko Rifflet’n estetiikassa kiireettömine kehittelyineen ja inklusiivisuuksineen, mutta kyllä hän myös stride-tyyppisen svengin osasi tarvittaessa luoda. Kiertoilmahengityksellä aikaan saadussa jatkuvassa äänentuotossa oli jotain hypnoottista.
Pohjola kertoi ennalta improvisoivansa kaiken, apunaan läjä elektroniikkaa. Hän loi myhäilyttävän, jatkuvasti vaihtuvan luupin eri pituisilla sampleilla, joista ainakin osa oli trumpetista lähtöisin, ja lähti hakemaan polkuaan tavaramerkkisellä tuhinasaundillaan – harva vinksahtanut komppi kuulosti hieman hänen vuoden 2012 versioltaan Björkin Hyperballadista. Hitaat ja arvaamattomat melodialinjat jännitteisen modaalisen taustan päällä toivat mieleen niin Jon Hassellin kuin 1970-luvun alun Miles Davisin.
Juuri kun kaari alkoi käydä liian yksiulotteiseksi, heitti Pohjola kehiin villin humanizer-tyyppisen pedaalin, totesi pian sen olleen siinä, ja muusikot aloittivat duon. Välillä muusikot soittivat unisonossa, välillä stemmoissa, harmaantumman sävyn vallitessa. Torvet lukittuivat hyvään keskinäiseen grooveen myös polyfonisemmassa soitossa. Tunnelma vaihteli leijuvasta näytelmänkaltaiseen ”dialogiin”. Rifflet’n huikea soitinhallinta sai viimeisen silauksen hänen tukkiessaan klarinettinsa kelloa reisillään – napsahtavaa aluketta seuraava ääni oli pikemminkin kuin jostain buddhalaisesta temppelimaljasta.
Santeri Kaipiainen
