Vuosia sitten ystävälläni oli ongelma. Hän, vakavarainen mutta kiireinen musiikin rakastaja halusi ajoittain nauttia kotikaupunkinsa orkesterin konserttitarjonnasta kaupungin musiikkipyhäkössä. Halun täyttymykselle oli, traagillista kyllä, ylitsepääsemätön este. Pääosin loppuunmyytyihin konsertteihin ei yksinkertaisesti ollut lippuja saatavilla, ja jos oli, niin niukka tarjonta kohdentui näkyvyydeltään ja kuunteluolosuhteiltaan kehnoon osaan salia, jonka parhaat paikat kuuluivat kausikorttilaisille. He – perusprofiililtaan naisvaltainen joukko akateemisesti koulutettuja eläkeläisiä – täyttivät konsertista toiseen permannon paraatipaikat, kun taas irtolippujen metsästäjän oli tyytyminen mihin tahansa vapaaseen paikkaan.
Orkestereiden kausikorttikäytännöstä muodostui ystävälleni periaatteellinen oikeudenmukaisuuden tajua loukkaava ongelma: kun julkisella rahalla tuetaan merkittävissä määrin orkestereiden toimintaa, pitäisi kaikilla kuntalaisilla halutessaan olla mahdollisuus nauttia yhtäläisesti yhteisillä resursseilla tuotetun kulttuuritarjonnan hedelmistä. Nyt mittavan kunnallisen ja valtiollisen panostuksen laadukkaimman A-luokan sadon poimi vuodesta toiseen käytännössä muuttumattomana pysyvä mikroskooppinen otanta kuntalaisia – aina samat tyypit.
Tämä nyrpi ystävääni niin, että hän valitti asiasta orkesterin intendentille. Asiasta käytiin sähköpostikirjeenvaihtoa, jossa intendentti toi esiin orkesterilaitoksen näkemyksen asiasta: kausikorttilaiset ovat konserttisalin täyttöasteen kriittinen komponentti – vakaa ja ennakoitava illasta toiseen paikalle saapuva massa, jonka olemassaolo tarjoaa orkesterien toiminnalle ja ohjelmistosuunnittelulle pitkäjänteisen pohjan. Ystäväni puolestaan olisi halunnut supistaa kausikorttilaisten määrää merkittävästi ja vapauttaa osan parhaista paikoista jatkuvaan myyntiin. Nämä toiveet eivät saaneet vastakaikua. Kausikorttilaisten määrää ei mitenkään olisi mahdollista typistää yhdelläkään henkilöllä. Kausikorttilainen on orkesterin arvokkaimpia resursseja, vain kuolema erottakoon hänet yhteiskunnan massiivisesti subventoimasta ikuisesta edustaan. Tämä oli viesti, joka keskustelusta jäi käteen.
Ison konserttisalin täyttäminen toistuvasti sadoilla, jopa yli tuhannella lipunosto-päätöksellä on iso haaste.
Ottamatta kantaa siihen, onko mahdollisuuksien tasavertaisen ja oikeudenmukaisen kohdentumisen kannalta oikein ylläpitää käytäntöä, jossa konserttisalien parhaat paikat korvamerkitään vuodesta toiseen samoille ihmisille, ei ole syytä epäillä, etteikö intendentillä olisi hyvä käsitys omasta orkesteristaan ja sen yleisöpohjasta. Ison konserttisalin täyttäminen toistuvasti sadoilla, jopa yli tuhannella lipunostopäätöksellä on iso haaste. Lipunmyynnin näkökulmasta kausikorttikäytäntö on taikatemppu, joka kutistaa ison konserttisalin kokoaan pienemmäksi. Kausikorttien tärkeys orkestereille on syksyn koronarajoitusten purkamisen poliittisen farssin ja koronapassisekoilun vyyhdissä noussut jälleen kouriintuntuvasti esille. Vallinneen tilanteen sekavuuden seurauksena moni orkesteri ei pystynyt myymään syyskaudelle lainkaan kausikortteja, mikä näkyi laskeneina yleisömäärinä. Sen sijaan kausikorttien uusimismahdollisuuden pikavauhdilla tarjonneet orkesterit selvisivät vähemmin vaurioin. Jos kohta salien täyttöasteet saattoivatkin jättää toivomisen varaa, toivat tilanteeseen helpotusta kausikorttilaisten tiiviit rivit permantojen ytimissä: vanhat tutut kohtasivat jälleen vanhan tutun musiikin parissa vanhassa tutussa ympäristössä – kirjaimellisesti samoilla vanhoilla tutuilla paikoilla!
Oma suhteeni kausikorttikäytäntöön on kaksijakoinen. Tunnustan sen merkityksen orkestereille. Lisäksi säveltäjänä pidän ajatuksesta, että minun ja kollegojeni musiikille löytyy musiikillisesti sivistynyt perusyleisö, joka siedätyksen myötä on oppinut nauttimaan myös oman aikamme musiikista. Toisaalta olen huolissani siitä, kuinka huteralla pohjalla orkesterilaitoksen olemassaolon oikeutuksen yhteiskunnallinen syömähammas – konserttien korkea täyttöaste – vaikuttaa lepäävän. Lyhyellä tähtäimellä on syytä toki toivoa orkestereille pikaista kausikorttilaisvetoista toipumista kohti pandemiaa edeltänyttä salien täyttöastetta, mikä on niiden välittömän selviämisen kannalta poliittisesti tärkeää. Pidemmällä aikavälillä julkisen keskustelun huomio saattaa salien täyttöasteen ihastelun sijaan kuitenkin alkaa painottua maksavan yleisön pienen vaihtuvuuden ja yleisöpohjan suppeuden ihmettelyyn, mikä tullee kiusallisesti osoittamaan myöhäisromantiikan mallin mukaiseksi koostetun, kuolleiden säveltäjien musiikkiin keskittyvän nykymuotoisen orkesterikulttuurin epärelevanttiuden 2000-luvun todellisuudessa. Jos tämä huomio toimii sysäyksenä sata vuotta myöhässä olevaan orkesterin soitinten ja ohjelmiston päivitykseen vastaamaan oman aikaamme tarpeita, tekevät kausikorttilaiset tietämättään ison palveluksen orkesterilaitoksen ajanmukaistamiseksi toimimalla muutoksen tarpeen symboleina.
