Media kohisi hiljattain, kun Vladimir Putin joutui Teheranissa lehdistötilaisuuden alussa odottamaan Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğania jopa minuutin verran. Ehkä kyseessä oli pieni kuittaus siitä, että Putin on odotuttanut Erdoğania ja muita valtiohenkilöitä patologisesti valtakautensa alusta asti.
Törkeämpiä saavutuksia Putinin listassa ovat olleet kuningatar Elisabet II vuonna 2003 (14 minuuttia), Donald Trump (45 minuuttia) Helsingissä vuonna 2018, Saksan liittokansleri Angela Merkel (neljä tuntia) vuonna 2014 ja paavi Franciscus (tunnin) Vatikaanissa vuonna 2015.
Ehkä Putinilla on vedonlyönti kavereidensa kanssa. Onhan kapellimestari Valeri Gergijev myös kuuluisa myöhästelyistään – niin harjoituksista kuin konserteistakin. Näitä on sitten datšalla mukava poikien kanssa muistella ja naureskella.
Tavallisen ihmisen arjessa turha odottaminen ei ole harvinaista. Kouluajoista ja työelämästä on kaikilla muistoja erilaisista veijareista, jotka olivat ja ovat vieläkin aina myöhässä. Ystävät, jotka myöhästyvät tapaamisista vaativat erityistä armoa. Parisuhteissa on usein ilmeistä, että jompikumpi ei ole niin täsmällinen.
Oman pitkän kokousurakokemukseni mukaan on toimijoita, jotka tulevat kokouksiin myöhässä ja selittävät jotain sekavaa. Moni ei vuosien jälkeen jaksa enää pahoitella, koska kaikki syyt on kierrätetty jo moneen kertaan. Takavuosina erään hallituksen puheenjohtaja saavuttuaan kokoukseen jälleen myöhässä, mutta nyt useita tunteja, rämähti iloisesti ovesta sisään ja kysyi riemastuneena, että ”oletteko kuulleet tätä juttua”. Juttu oli hyvä, ja kokous jatkui.
Ne, jotka käyttävät VR:n palveluja, tietävät, että kannattaa ottaa aikaisempi juna, jos määränpäässä on pakko olla ajoissa. Japanissa vuonna 2017 junayhtiön johtaja polvistui suorassa tv-lähetyksessä esittäen anteeksipyynnön kansalle, koska juna lähti eräältä asemalta 25 sekuntia etuajassa. Kyse on luottamuksesta.
Musiikkialalla saa odottaa paljon. Nuoret opiskelijat tottuvat odottamaan kahvihuoneeseen juuttunutta opettajaa, edellisen oppilaan tunti on kiusallisesti aina pitempi kuin oma, mieleistä ohjelmistoa pitää odotella ja opettajan päämäärää saa arvuutella. Musiikkikilpailussa jatkoon selvinneiden listaa saa jännittää, ja aikanaan ammattiopiskeluun oikeuttavat päätökset vain viipyvät.
Muusikon elämä on apurahojen anomista. Päätöksiä tulee, negatiivisia, mutta onneksi joskus positiivisia. Näin muusikkomme saa tarvitsemaansa tunnustusta oikeasta uravalinnastaan.
Vaikeinta odottamista aloittavalla muusikolla on arvostelujen odottaminen. Jos arvosteluja ei kuulu – ja vaikka kuuluisi – on tutkittava kaikki sosiaalisen median umpilisäkkeet. Jostain löytyisi jotain kivaa, jota voisi siteerata sitten myöhemmin.
Kun musiikkiopintojen ohessa alkaa ihana kamarimusiikillinen yhteisömaailma, joutuu usein harjoituksissa odottamaan sitä viimeistä kollegaa, jonka bussi on myöhässä. No, pian selviää, että bussi on usein myöhässä. Myöhemmin ammattimaisena orkesterimuusikkona konserttikiertueella ei bussi ole myöhässä, sillä bussi lähtee aamulla ajallaan eikä odota.
Ammattilaisuuteen astuttuaan huomaa, että työelämä esimerkiksi orkesterissa on kurinalaista. Harjoitukset alkavat tasan, paussi on tasan, ja työt loppuvat tasan. Kiitos osin erään takavuosien intendentin, joka kitki myöhästymiset pois.
Vapaan kentän muusikon painajainen on sunnuntai. Silloin odotetaan toiveikkaasti, jos viimein jostain orkesterista soitettaisiin alkavan viikon keikalle. Tällaisessa maailmassa on elo raskasta – on vaikea ymmärtää, miksi toisia pyydetään ja toisia ei.
Elämä on paremman osan ja pahimman odottamista. Jos sattumageneraattori ei tuo äkillistä rikkautta tai työ ei rupea palkitsemaan runsaammin, syntyy helposti katkeroitunut mieli menestyjiä kohtaan. Tämä olotila syö ihmistä. Kukaan meistä ei voi ruveta toiseksi, vaikka omasta mielestään olisi yhtä taitava ja oikeutettu kuin toverinsa. Keskittyminen muiden elämän vahtimiseen ei tee kenestäkään suurta taiteilijaa. Energia härmistyy.
Itselläni, tässä iässä, pahimman astuminen elämään on luonnollinen pelko. Sitä ovat terveys, luovuuden ehtyminen, ystävien menehtyminen ja – oikeasti – maailman tulevaisuus.
Säveltäjä Jarmo Sermilä sanoi minulle kerran, että ”vanhenemisessa on se hyvä puoli, ettei tarvitse vouhottaa turhien asioiden perässä”. Se on totta. Lahja elämältä on kyky nähdä ne asiat, jotka ovat omalle loppuelämälle tärkeitä. Lista on pitkä, odottamiseen ei ole aikaa.
Jos tämä kirjoitus olisi musiikkia, nyt seuraisi vilkas kooda, joka kohoaisi korkeuksiin, ja lopuksi matala vaimea pizzicato.
Kimmo Hakola
