Olen aina ollut suuri taiteen itseisarvon puolestapuhuja. Jaksamista ammattitaiteilijana piristää kummasti, kun voi uskoa siihen, että omalla taiteellisella työllä on sen välitöntä markkina-arvoa suurempi merkitys osana ihmiskunnan henkistä perintöä, ja että taiteella on muita tehtäviä kuin välittömän taloudellisen lisäarvon luominen. Mutta tarkoitetaanko taiteen itseisarvolla tätä? En tiedä, eikä tiedä moni muukaan. Taiteen itseisarvon käsite on epämääräinen ja tulkinnanvarainen, eri suista lausuttuna sillä tarkoitetaan hyvin erilaisia asioita, ja se mitä määritelmän sisällä painotetaan, muuttuu ajan myötä.
Taiteen itseisarvon käsite on jalostunut romantiikan ”taidetta taiteen vuoksi” -ajattelusta (”l’art pour l’art”). Se syntyi taiteilijan työnkuvan uudelleen määrittelyn tueksi 1800-luvulla, kun käsityöläisen identiteetti vaihtui hengen jättiläisen identiteettiin. Alkuperäinen sanonta ei sivua ”arvoa” lainkaan. Taidetta taiteen vuoksi -ajattelussa haluttiin korostaa taiteellisen ilmaisumahdollisuuden riippumattomuutta uskonnollisesta, moraalisesta, poliittisesta yms. viitekehyksestä, ja että taidetta arvioitaessa ja arvotettaessa tulisi keskittyä taiteilijan itse itselleen määrittämän esteettis-teknis-ilmaisullisen tehtävän toteutuksen onnistuneisuuden tarkasteluun. Nykyisessä taiteellisen minäkuvan määrittelyssä asia on monessa vihaisessa taiteellisessa päässä kääntynyt liki päinvastaiseksi: taiteen tulee olla identiteettipolitiikan operatiivinen työrukkanen, ja ilmaisun esteettisestä sisällöstä kiinnostunut on vihamielinen voima taiteen kantaaottavuuden mission tiellä. Taiteen itseisarvossa korostuvat ajasta ja yhteiskunnallisista painotuksista riippuen siis kovin eri asiat.
Keskeinen taiteen itseisarvon määritelmän ongelmista on itse taiteen määrittelyn mahdottomuus. Kenen itseilmaiseva pyrintö on taidetta ja kenen vain mitätön hengen uloste? Taiteilija on henkilö, jonka ympäröivä todellisuus on valmis hyväksymään taiteilijaksi, muodollisia pätevyyskriteerejä ei ole. Matka ei-taiteilijasta taiteilijaksi on välinearvollisten pyrintöjen runsaudensarvi. Hankit koulutusta, muokkaat sosiaalisen ympäristösi tarkoituksenmukaiseksi, opettelet puhumaan tietyllä tavalla ja näyttämään tietyn näköiseltä, matkit niitä, jotka jo ”ovat” taiteilijoita. Kun välineellisiä komponentteja on kytkeytynyt minääsi tarpeeksi, alkaa ulkomaailma parhaassa tapauksessa suhtautua sinuun ikään kuin olisit taiteilija. Tästä eteenpäin taiteen itseisarvon hengessä taiteellisiin pyrintöihisi alkaa näennäisen tyhjästä sitoutua merkityksellisyyden, arvostettavuuden ja arvottamisen mielikuvia. Todellisuudessa olet kuitenkin itse itsellesi pitkän välinearvollisen polun kulkien luonut tämän mielikuvituksesi ilmentymiä ympäröivän lisäarvon, taiteesi väitetyn itseisarvon. Kun olet ollut taiteilijana riittävän kauan, opit, että itseisarvo on itse asiassa hyvin suhteellinen käsite, joillekin sitä on välinearvollisen prosessin myötä kasautunut enemmän kuin toisille. Bachin musiikki on muodostunut arvokkaammaksi kuin Ditters von Dittersdorfin ja Picasson viivan itseisarvo nähdään painokkaampana kuin graafikko Signe Hammarsten-Janssonin.
Suomen kielessä sanaa arvo voi käyttää sekä käsitteellisessä että konkreettisessa mielessä. Taiteen itseisarvon retoriikassa ”arvo” ilmenee käsitteellisesti, mutta sen käyttötavoista ja -yhteyksistä piirtyy esiin tavoite muuttaa käsitteellinen arvo konkreettisiksi euroiksi. Taiteen itseisarvo on hypoteesi, joka oikeuttaa taiteen rahallisen tukemisen yhteisistä ja yksityisistä taskuista. Tämä on taiteen itseisarvon idean vaalimisen keskeisin syy.
Edellä lueteltu ei muuta haluani pysyä taiteen itseisarvon vankkumattomana kannattajana. Taiteen itseisarvon illuusion vaaliminen on tärkeä taiteiden rahoituspohjan vahvistamisen työkalu. Se mahdollistaa resurssien jakautumisen laajalle, lisää ilmaisun diversiteettiä ja yksilötasolla tarjoaa taiteilijalle mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään. Kannattaako moisten hyötyjen takia takertua ontologisiin pikkuseikkoihin? Ei kannata. Silti on hyvä tiedostaa taiteen itseisarvon käsitteeseen kytkeytyvät ongelmat. Niistä yhden mahdollisen summauksen tarjoaa Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen Taiteen ja kulttuurin barometri 2017 -verkkojulkaisussa anonyymi ammatitaiteilija, jolle jätän tämän välinearvollisen pyrintöni viimeisen sanan: ”Taiteen itseisarvoisuus on taiteen autonomisuuden tueksi laadittu fiktio, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua. Taide on väistämättä alisteinen lukuisille arvoille, kuten esteettiselle, eettiselle, historialliselle ja uskonnolliselle arvolle, ja taiteen arvo taiteena on näiden arvojen kokoojakäsite. Mutta jotta taide toteuttaisi arvojaan, on siihen suhtauduttava kuin se olisi itseisarvoista.”
