sunnuntai marraskuu 24. 2024

Brittenin Kuovijoki huipentaa Urkuyö ja aaria -festivaalin

Urkuyö ja aaria -festivaalin taiteellinen johtaja Tuomas Katajala ja toiminnanjohtaja Jussi Merikanto odottavat jännittyneinä tapahtuman oopperatuotantoa.

Espoon tuomiokirkossa järjestettävä Urkuyö ja Aaria -festivaali päättyy Benjamin Brittenin Kuovijoki-oopperan kahteen esitykseen 31.8. ja 2.9. Japanilaista nō-näytelmää mukaileva teos kertoo poikaansa etsivästä äidistä. Espoossa sen ohjaa Aleksi Barriére.

 

Benjamin Brittenin Kuovijoen (Curlew River, 1964) perustana on japanilainen Sumidagawa­-niminen Nō-näytelmä, josta hän teki käännöksen keskiaikaiseksi kirkkoparaabeliksi. Kulttuurienvälisyys innoitti Britteniä kehittämään uutta musiikkiteatterimuotoa. Häntä kiehtoi kollektiivisen kokemuksen kuvaaminen ja toteuttaminen musiikin ja koraalisen muodon keinoin.

Kuovijoen saaminen Espoon tuomiokirkkoon oli Urkuyö ja aaria -festivaalin taiteellisen johtajan Tuomas Katajalan suuri unelma.

”Halusin teoksen, joka on vuoropuhelussa todella hienon kirkkotilan kanssa. Teoksen täytyi olla myös kokoonpanoltaan sellainen, että se mahtuu sinne. Rakastan Brittenin musiikkia, sen monimuotoisuutta, haastavuutta ja värikylläisyyttä”, Katajala kertoo.

”Britten on säveltänyt useita kirkkoparaabelejä. Näitä Kuovijoki oli se, joka puhutteli itseäni eniten ja mielestäni sen esittäminen alkuperäiskielellä ensimmäistä kertaa Suomessa oli tarpeen. Teos kertoo yleismaailmallisesta aiheista, surutyöstä ja menetyksestä. Tarinassa äiti etsii kadonnutta poikaansa ja löytää lopulta poikansa haudan, josta on tullut paikallinen pyhäkkö ja yhdistänyt paikallisia ihmisiä.”

Espoossa teoksen toteuttavat solistijoukko, johon kuuluvat Katajalan lisäksi Aarne Pelkonen, Arttu Kataja ja Matti Turunen, sekä varta vasten koottu kuoro ja Antti Tikkasen liidaama orkesteri. Ohjauksesta ja visuaalisuudesta vastaa Aleksi Barrière ranskalaisen taiteilijakollektiivinsa kanssa

Barrière on ollut jo pitkään kiinnostunut japanilaisesta nō-teatterista ja pyrkinyt syventämään suhdettaan siihen työssään. Hän ohjasi 2021 Tokiossa Kaija Saariahon oopperan Only the Sound Remains, joka perustuu kahteen nō-näytelmään. Tällä hetkellä hän valmistaa uutta teosta yhdessä säveltäjä Juha T. Koskisen, kirjailija Selja Ahavan ja nō-näyttelijä Ryoko Aokin kanssa.

Aleksi Barriére on ohjaajan työssään kiinnostunut nō-perinteestä.

”Britten koki klassisen Sumidagawa-näytelmän Japanissa 1956, vaikuttui kovasti sekä aiheesta että muodosta, ja harkitsi ensin sen englanninnoksen käyttämistä uuden oopperan librettona. Tekijät kuitenkin ymmärsivät vähitellen, että projektista oli tulossa eksoottinen pastissi, joka ei kunnioittaisi alkuperäistä lähdettä. Heidän ratkaisunsa oli hakea inspiraatiota omasta kulttuuristaan, keskiaikaisista mysteerinäytelmistä, ja kääntää paikalliseksi”, Barrière kertoo.

”Tämä mahdollisti Britteniä kiinnostaneiden piirteiden mukaan ottamisen. Kuoro osallistuu tarinaan ja samalla kommentoi sitä ulkopuolelta. Sävellystyylissään hän omaksuu tiettyjä nō-musiikin harmonioita ja heterofoniaa, jossa äänet saattavat soida päällekkäin tarvitsematta tarkkaa synkronointia.”

”Ennen muuta Britten kuitenkin löysi sen perinteestä mahdollisuuden uudistaa kamarioopperaa. Hän aloitti oman oopperaryhmänsä ja festivaalinsa 1950-luvulla jotta pystyisi tekemään oopperaa omilla ehdoillaan. Tämä tarkoitti uutta muotoa, jotta kamariooppera ei jäisi pelkäksi isojen näyttämöiden pienoismalliksi.”

”Brittenin otti tehtäväkseen kirjoittaa pieniin saleihin ja kirkkoihin musiikkia joka sopisi juuri niihin olosuhteisiin ja jossa yleisökin oli monesti mukana. Keskiaikainen mysteeri paljastui erinomaiseksi malliksi. Koska nimenomaan Suomessa kamarioopperan ja kesäfestivaalien perinteet ovat erityisen vahvoja ja aktiivisia, on kiinnostavaa palata Brittenin projektiin juuri niiden kontekstissa”, Barriére toteaa.

”Nō-teatteri ei käsittele dramaattisia tapahtumia, vaan enemmänkin niiden psyykkisiä ja kollektiivisia seurauksia. Pääroolissa on usein levoton aave tai henki, joka kertoo menneestä, jota ei ole selvitetty. Sumidagawa kuuluu näytelmälajiin, joka käsittelee äidin surutyötä, ja kertoo nimenomaan rauhan ja valon löytämisen prosessista. Nōssa kuten kirkkoteatterisakin uskonnolla on rooli traumasta toipumisessa, ja myötätunnon kehittämisessä, mutta sekin asetetaan kontekstiin, jossa muita välineitä tarvitaan: musiikki ja runoelmat ovat tässä keskeisessä roolissa.” 

 

 

1 KOMMENTTI

Tuoreimmat uutiset