Kirja on inhimillinen ja kohteensa näköinen. Arjen sattumuksista, kuntosalitreeneistä, kokkausresepteistä, aviomiehen jatkuvasta ylistyksestä ja minihameiden ostosta siirrytään hujauksessa psyyken syövereihin. Vitsejä ja sanontojakin vilisee.
Liika itsesensuuri ei tunnu kerrontaa painavan, ja ote on minäkeskeinen, ei niinkään dokumentaarinen. Ihmiset ja musiikkielämän ilmiöt värittyvät Mattilan tunteiden mukaan. Hän myöntääkin olevansa ääripäiden ihminen, jolle harmaa alue on kauhistus.
Kronologiaa kirjassa ei ole, ja yritys jäsentää kerrontaa teemoiksi rakoilee. Toimittaja Raila Kinnunen seuraa Mattilan vikkelän ajatuksenjuoksun rönsyjä ja luopuu yrityksestä sitoa niitä yhteen. Toistoakin syntyy ajasta ja paikasta toiseen sukkuloitaessa.
Itse musiikki jää tässä tuoksinassa usein sivuun, eikä syvällisiä analyysejä liiemmälti ole. Kinnusen omat kuvaukset, Apu-lehden raportit vuosien varrelta ja puheena olevien ihmisten Wikipedia-tyyliset esittelyt eivät aina istu kokonaisuuteen kovinkaan luontevasti.
Ankanpojasta joutseneksi
Kirja alkaa nuoruusvuosista, lapsuuden Mattila lupaa jättää muistelmiin. Oman äänensä löytymistä hän kuvaa huumaavana elämyksenä – sääli, ettei hän kerro saamastaan opetuksesta ja äänen kehityksestä enempää. Nuoren laulajan tyypillinen synti on liika tekeminen, joka hänenkin kohdallaan kostautui ja vaati äänihuulten leikkauksen.
Hormonihoidot, teatterisuudelmista kollegalta saadut flunssat ja muut arjen vastoinkäymiset käydään läpi, ja seksuaalisesta ahdistelustakin löytyy pari lyhyesti mainittua esimerkkiä. Sinnikkyyden ja työmoraalin puutteesta häntä ei koskaan ole voitu syyttää.
Karita Mattila kasvoi rumasta ankanpoikasesta joutseneksi. Itsetuntonsa ja viehätysvoimansa hän löysi painon pudottua, ja kuntosalit ja jooga ovat pysyneet elämäntapoina koko uran ajan.
Esiin tulee myös se, miten hyvä oopperakoulutus Sibelius-Akatemiassa 1980-luvun alussa oli näyttelijäntyön opetuksineen. Ismo Kallio ja Maija Korhonen antoivat valmiudet teatteritaitojen kehittämiselle. Stanislavskinsakin Mattila on lukenut.
Uran voitot ovat tietenkin tällaisen kirjan karkkia. Mozart-roolien jälkeen virstanpylväitä ovat olleet Salzburgin Elektra (Chrysothemis), jossa hän sai ensi kerran luukuttaa kunnolla, Pariisin Don Carlos (Elisabetta), Metropolitanin Fidelio (Leonora) ja tietenkin Salome (jonka ensimmäinen, Pariisin-esitys ei kylläkään ollut Châteletissa vaan Bastillessa).
Mattila suhtautuu työhönsä kokonaisvaltaisesti. Pelkkä laulaminen ei riitä. Hän puhuu viisaasti roolityöstä, itsensä unohtamisesta ja laulamisen ja näyttelemisen yhdistämisestä.
Suhteesta rooleihin olisi mielellään lukenut enemmänkin, siihen tyyliin kuin hän esimerkiksi
Fidelion Leonoresta innoissaan puhuu. Viime vuosien suuri rakkaus Mattilalle on Janacek. Olisiko suhteen syvällisempi selvittäminen ollut liian tylsää?
Vähemmän onnistuneet projektit kuten Tampereen Fever-jazztempaus jäävät armeliaasti sivuun. Toscan kanssa kokemistaan vaikeuksista Mattila kertoo avoimesti. Toimittaja olisi voinut vähän tivata, jäikö Tosca ylipäätään viimeiseksi italialaiseksi sopraanorooliksi. Sen jälkeen Mattila on tehnyt lähinnä Janacekia ja saksalaista ohjelmistoa, joissa ei tarvita korkeita ääniä. Hänessä olisi ollut ainekset Aidaksi, Normaksi ja vaikka mihin.
Hyvikset ja pahikset
Karita Mattila osaa toisinaan myös nauraa itselleen. Tämä laskee laulajaa diivan jalustalta. Mutta vain toisinaan, sillä seuraavassa hetkessä hän taas osoittautuu hyvinkin herkkähipiäiseksi. Kinnunen kuvaakin, että demonit ja enkelit astelevat hänessä rinnakkain.
Miksi yhteistyökumppaneita piti haukkua kirjassa, usein köykäisin heitoin? Koko ”mustan listan” käsittely tuo ikävän ja pitkävihaisen maun. Niinkin sydämellinen persoona kuin Seiji Ozawa sai osansa kostosta, kun ei aikoinaan pitänyt hänen ääntään ideaalina Mahlerin neljänteen sinfoniaan. Ohjaajien yleinen haukkuminen saa onneksi perustelunsa.
Pääosa uralla sattuneista kohtaamisista on onneksi myönteisiä, mutta niissäkin taiteellisen yhteistyön kuvaaminen jää pinnalliseksi.
Olisin kaivannut tarkempaa kuvausta siitä, miten Claudio Abbado johti ja teoksia lähestyi tai millaista näyttelijäntyötä Luc Bondy ohjauksissaan vaati. Nyt kuullaan ylimalkaisia ylistyksiä heidän ihanuudestaan. Kuva Lorin Maazelista piirtyy sillä, että tämä oli hänelle ensin nuiva mutta myöhemmin taksissa osoittikin ystävällisyytensä.
Koska kyseessä on fanikirja, selvää lienee, että kritiikkien siteerauksissa keskitytään vuolaisiin kehuihin. Ja kun kriittisistä kommenteista on kyse, ne kuitataan pahansuopuudeksi.
Helsingin Toscan kritiikeistä (HS ja TS) koitunut loukkaantumisen puuska toistuu kirjassa sellaisenaan, vaikka näin jälkikäteen olisi voinut katsoa tarkemmin, mitä niissä oikein kirjoitettiinkaan: pääasiassa myönteistä. Paljon kriittisempiä olivat esimerkiksi saksalaislehtien arviot Münchenin Toscasta. Niistä ei tietenkään puhuta.
Taivas ja helvetti
Mattilalle on jäänyt se kuva, että suomalaiset kriitikot ovat melkein kilpailleet sillä, kuka ennustaa hänen alamäkensä tarkimmin. ”Mitä paremmin lauloin, sen huonompi kriitikoiden mukaan olin”, hän muistelee. Hän näkee, että hänellä olisi Suomessa suosionsa vuoksi ”helppoheikin ja halvan maine”. Hän tulee tänne ”asevelihintaan kaivamaan verta nenästään.”
No, taiteilija tuntee niin kuin tuntee, todellisuus jää selvitettäväksi. Hän toki myöntää, että Suomessa suhde työhön on erilainen, henkilökohtaisempi kuin muualla. Suomi on hänelle ”taivas ja helvetti”. Edellistä edustaa tietenkin palvova yleisö. Maailmalla häntä ovat esitysten jälkeen odottaneet tuoreet jälkiuunileivät ja lakritsit lahjoina suomalaisilta faneilta.
Myös suomalainen musiikkioppilaitos- ja koulujärjestelmä saavat kehunsa: ne ovat antaneet maalaistalon tytöllekin mahdollisuuden nousta maailmantähdeksi.
Suomen ilmapiiristä hän löytää silti myös kipakan kritiikin aihetta. Mattila on sitä mieltä, että täällä vallitsee tasapäisyyden diktatuuri: keskivertaisuus on hyve, joukosta ei saisi erottautua, eikä kunnon kilpailulle anneta sijaa. Jos joku – kuten hän – menestyy, tuloksena on kateutta.
”Hänestä turha vaatimattomuus ei kaunista.
Monessa muussakin kirjan kohdassa Mattila tuo esiin otaksumansa siitä, että häntä ja hänen menestystään ja jopa avio-onneaan kadehditaan – ei vain Suomessa vaan joskus myös suurtenkin kollegojen parissa. Asian narsistinen toistelu kirjassa ei ole kovin tyylikästä.
Rahasta ja hengestä
Suhteessa rahaan Mattila osoittautuu pragmaatikoksi: asuntolainat on maksettava ja eläkerahat kerättävä. Taiteilijan työhön liittyvä idealisointi harmittaa häntä. Häntä pidetään kalliina, mutta omasta mielestään hinta on suhteessa siihen, että hän on niin hyvä ja suosittu.
Uutta tietoa on se, että Metropolitanissa palkkiot ovat laskeneet niin, että New Yorkissa asumisen jälkeen ei jää mitään käteen.
Siihen, miksi aloittelevien freelance-laulajien on niin vaikea esittää uutta musiikkia, hän tietää syyn: siihen ei ole varaa, koska esityksistä maksetaan niin huonosti. Myöhemmin Mattila on toki tarttunut Kaija Saariahon teoksiin ja Schönbergin Erwartungin tapaisiin risukasoihin.
Monelle kiertävälle taiteilijalle kipeä kysymys on, hankkiako lapsia vai ei. Se on jokaisen oma päätös, johon muilla ei ole sanomista. Mattila kertoo, että hänen ja aviomiehensä päätös olla perustamatta perhettä herätti myös tuomitsevia reaktioita.
Testamenttinsa pariskunta on jättänyt Planned Partnerhood –järjestölle, joka pitää huolta varsinkin vähävaraisten naisten lisääntymiseen ja terveydenhoitoon liittyvistä asioista.
Heittelehtivän ja rosoisenkin, sellaisena kiinnostavan mutta myös ärsyttävän kirjan päätteeksi tekee hyvää lukea Mattilan itse kirjoittamaa, harkittua ja innostavaa puhetta, jonka hän piti Houstonin oopperastudion nuorille ammatin haasteista ja hurmiosta.
KARITA MATTILAN SANOMAA
Mulla on aina välillä tämän temperamenttini kanssa täysi työ – olen oman itseni pahin vihollinen.
Suomessa ajatellaan, että huh helpotusta, kun ei erotuta sakista. Aivan samoin kuin junttiudesta ja liioitellusta vaatimattomuudesta tehdään hyve, sillä usein kuitataan laiskuus, osaamattomuus, saamattomuus. Hymistellään jotain sisu ja terva -myyteillä, vaikka todellisuudessa keskivertona eläminen on selkeä suomalainen hyve.
En kehdannut koulun laulutunnilla päästää irti. Olin todennut, että jos laulan hengityksen kanssa, saan aikaan sellaisen äänen, joka itse asiassa muistuttaa pelottavasti oopperalaulajan ääntä. Olin ajatellut laulutunnit aloittaessani, etten ainakaan sellaiselta halua kuulostaa!
Tunnistin, tunsin demonini, eikä minua pelota repiä demonejani näkyviin ja tutkiskella niitä. Olen ollut aina sinut heikkouksieni kanssa. Olen kaikkea muuta kuin kohtuuden ihminen. Mutta laiskuus täytyy pitää aisoissa. Tykkään itsestäni, kun olen töissä.
Kompleksit alkoivat karista, aloin harrastaa lisää liikuntaa, vahvistuin. Itsetunto koheni. Lasti päässä – tämä että olen ruma, olen ruma – hälveni. Kun hoikistuin, mietin, etten olekaan ruma. Vähin erin tajusin viehätysvoimani ja totesin, että saan kenet haluan.
Jollei ohjaaja ole tehnyt kotiläksyjä, hänen pitäisi se ainakin nöyrästi myöntää, ei kaataa ongelmaa laulajien päälle jollain keksimällään sensaatiohakuisella vaikutelmalla. Sillä ne pyrkivät sokkivaikutelmaan, joka sitten peittäisi sen, että he eivät edes itse ymmärrä teosta tai ovat falskeja laiskureita.
On voitava myös elää. Uskon, että yleisö tunnistaa sellaisen fakki-idiootin, joka on elänyt laululle itsetarkoituksena, unohtanut, että teatterin ulkopuolella on elämää.
Teksti: Harri Kuusisaari