Inkeriläiset runonlaulajat Harakanpesä ja Tupakkatäti ovat olleet neljä vuosikymmentä vaiti. Mutta kun nuori tyttö Aamu Karitsantytär tulee käymään, he vetävät tämän aiemmin runolaulua kuulemattomille korville väkevän veisun. Runon tyttö, Kullervon lailla kovan kohtalon kokeva, tuntuu Aamusta todelliselta, parhaalta ystävältä. Runo jää tämän mieleen kuin haava, jota kivusta huolimatta tekee mieli koskettaa.
Kohtaus on peräisin Jari Tervon romaanista Matriarkka (2016), joka kertoo Inkerin kansan kovista vaiheista. Kohtaus ilmentää musiikin mahtia mullistaa ihmisen ymmärrystä itsestään, elämästään ja koko maailmassaolosta. Musiikillisen kokemuksen voimallinen kuvaus tuo mieleen toisen suomalaisuudesta Suomen valtion ulkopuolella kertovan romaanin, Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä (2000). Siinä nuoren meänkielisen pojan ensimmäinen kuulokokemus rock’n’rollista (Beatlesista) vertautuu Tornionväylän jäiden lähtöön, eikä mikään enää koskaan voi olla kuten ennen.
Tervon romaanin siellä täällä pintaan pulpahtavat viitteet runolauluun toimivat vertauskuvana kertovan taiteen, erityisesti kirjallisuuden ja musiikin, kulttuurisesta merkityksestä. Kertova taide ilmentää orfista tietäjien taitoa, kokemuksellista syntytietoa, jota tiede, tutkimus, teknologia tai journalismi eivät tavoita.
Samalla yhteisöllisen trauman – inkerinsuomalaisten historian – kaunokirjallinen käsittely kantaa yhteiskunnallista vastuuta trauman jakamisesta sen ensisijaiselta kantajaryhmältä koko yhteisöön. Inkeriläisten historiasta on kirjoitettu ennenkin, niin romaaneita, tietokirjoja kuin muisteluita, mutta Tervon romaani on ensimmäinen suomalaisen kirjallisuuden valtavirrassa näkyvä, paljon huomiota saanut ja suurelle eli ei-lähinnä-inkeriläistaustaiselle yleisölle suunnattu teos.
Niin Aamu kuin runonlaulajien loihtima tyttö ovat Inkerinmaan kansan – inkerinsuomalaisten, inkeroisten ja vatjalaisten – symbolinen ruumis. Se ruumis, joka koki kansanmurhan. Stalinin vainot, katoamiset ja joukkosurmat, kuorma-autot Laatokan jäällä, Siperian karjavaunut, leirit, natsi-Saksan avustaman siirron Suomeen ja palautuksen takaisin Neuvostoliittoon, kielen ja kulttuurin hävityksen, unohduksen sekä paluumuuton perestroikan jälkeen.
Mitä tapahtui yli 100 000 suomenkieliselle ihmiselle Pietarin ympäristössä Inkerissä 1900-luvun alkupuoliskolla?
Matriarkan kieli ja kerronta on musiikillista. Teos pursuaa nimiä, sanoja ja niiden yhdistelmiä, joihin lukija törmää ensi kertaa mutta jotka tuntuvat samalla ikiaikaisilta. Kielen taianomaiset sävyt, soinnit, värit ja poljennot lumoavat. Samalla kerronta on eri äänten ja tarinalinjojen polyfonista risteymää, jonka kiihkeä virta vie mukanaan kuin keväinen Neva. Ja jokaisen sanan alla kaikuvat itämerensuomalaisen kulttuuriperimän loppumattomat, tuhansia vuosia vanhat onkalot.
Mietinkin lukiessani, että tältäkö jostakin Larin Paraskesta (Inkeristä hänkin) tuntui, kun uusi laulu pyrki sisuksista ulos tehdäkseen jostakin asiasta olevan.
Matriarkan tyyliä luonnehtii myös maaginen realismi. Todenmukaiseen kerrontaan punoutuu ihmeenomaisia ja irvokkaita aineksia. Syntyy tunne kahdesta rinnakkaisesta todellisuudesta: arkimaailmasta ja henkimaailmasta, ajallisesta ja ajattomasta. Koska Inkeri on suomalaisen kansanperinteen aarreaitta, josta suuri osa Suomen Kansan Vanhoista Runoista on kerätty, tyyli hymyilyttää. Mutta se muistuttaa myös riistetystä ja tuhotusta kansasta. Inkeri on maa, joka sekä on että ei ole. Matriarkan ”toinen” todellisuus toimii vastavoimana maailman kauheuksille mutta viittaa samalla tämän päivän jännitteisiin niin erilaisten suomalaisuuksien välillä kuin itäisessä naapurisuhteessamme.
Romaanin viimeiset sivut tapahtuvat nykyajassa Levashovon joukkohautapaikan muistolehdossa parikymmentä kilometriä Pietarista pohjoiseen. Jos on itse käynyt paikalla, on sivuja vaikea lukea. Syvältä maan sisältä värähtelee niiden ääni, jotka eivät kuolleet rauhassa. Tervon muste juoksee kuin veri haavasta ja veisu on niin väkevä, että sitä voi koskettaa.
Susanna Välimäki
