Minulla on tuntuma siitä, että 2016 on pieni muutoksen vuosi esiintyvien taiteilijoiden ansioluetteloiden julkaisemisessa. Klassisen musiikin konserttibisnestä vaivaa edelleen agentuurien kuristava suhtautuminen siihen, miten oman suojatin saa sanallisesti esitellä. Konserttikävijä lukee kerta toisensa jälkeen samankaltaisia listoja muodollisesta menestyksestä – itsensä ja etenkin toisten kanssa kilvoittelusta.
Olen nostanut saman esimerkin ennenkin, mutta Kamus-kvartetin keino hoitaa tämä asia suomalaisissa olosuhteissa on virkeä tapaus. Niin, saihan tämä ryhmä kuluneella viikolla myös yleisestä suorittamisestaan palkinnoksi Yleisradion toimittajajoukolta Vuoden levy -valinnan. Kamus ilahduttaa lyhyesti sanottuna sillä rentoudella, jolla käsiohjelma tai kansiliite joko konserteissa tai tuoreimmalla levyllä esittelee yhtyeen ydinkertomuksen.
Erityisesti ihmetyttää se, miksei voida ottaa riskejä ja kuljettaa samasta esiintyvästä taiteilijasta kahta CV:tä rinnakkain – eri käyttötilanteita varten. Koodistoa halutaan noudattaa siltä varalta, että yleisön seassa on artistien metsästäjiä. Ovatko orkesterien intendentit jotenkin niin kehnoja tiedonhakijoita, että maan tapa kahlitsee tiedottajat luetuttamaan kuulijoilla saman tekstin kuin mikä keikkamyynnin edistämiseksi on laadittu? Paineiden täytyy olla valtavat, mutta kuka lopulta pelkää eniten?
Usein käy niin, että lehdille mielenkiintoisesti itsestään kertovat taiteilijat päätyvät varmistamaan, että käsiohjelmissa heistä valaistaan vain kuiva faktaluettelo. Uskaliaisuus jää jo tulevaisuutensa varmistaneiden hahmojen harteille. Uudenlaisiin sanavalintoihin suuntaaminen onnistuu todennäköisemmin, jos henkilö saa sepittää ihmisyydestään ammattikirjoittajalle. Myös Kamus hoiti asian näin. Rohkeuden ja perinteiden ripottelun tasapainoon luulisi olevan sata hyvää ratkaisumallia.
Tämä kirjoitus ei ole syntynyt varsinaisesti pohtimaan taiteilijan yleisempää ja omakätistä julkisuudenhallintaa. Nettiympäristö tarkoittaa taiteilijaesittelyjen suhteen lähinnä kahta asiaa. Yhtäältä minän ympärille voi rakentaa jos jonkinlaista tarinaa ja saada yleisöön lisää positiivisia siteitä. Kaikki tietävät tämän. Toisaalta on mahdollisuus sumuttaa halvalla pätevyydellä, riippuen vastaanottajan lukutaidosta. Kerran lukionsa musikaalissa ja toistamiseen yliopiston speksinäytelmässä esiintynyt laulaja voi sanoa sievillä verkkosivuillansa olevansa ”musiikkiteatteriammattilainen”. Laadusta vihjaavia – tylsiksi haukuttuja – takuuleimoja tulee joskus ikävä.
Älkää muuttako taiteilijaesittelyjä sen takia, että yksi kriitikko vaatii. Miettikää asiakkaitanne ja mahdollisuuksianne myllätä toimintaympäristöä. Viesti sinulle, joka järjestät seuraavan kerran ”Onko klassinen musiikki kriisissä?” -seminaarin (viimeksi toteutui lokakuussa 2015): ota tämä PR-näkökulma edes jollakin tavalla asialistalle.
Haluan toivottaa pienen blogitaukoni jälkeen kaikki vielä kerran tervetulleiksi Rondon uusille nettisivuille! Kevään edetessä tulet huomaamaan sylinterien tasaisen hurinan myös blogeissa.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
