Kävin hiljattain kuuntelemassa amerikkalaiskitaristi Steve Vain konsertin. Lyhyesti sanottuna Vai tarjoili täysin oletetun käsinopeusperformanssinsa, ilmeisen sopivasti seksiä ja itseironista kieltä poskessa. Paikallaolijoista noin 68 prosenttia nosti kätensä pystyyn, kun palvonnan kohde kysyi, ketkä kaikki Helsingin Kulttuuritalolle tulleista olivat itse kitaristeja. He saivat pääosin sen mitä halusivat.
Illan aikana olisi toki pystynyt pelaamaan bingoa siitä, kuinka moni kuuluisan rockparodiaelokuva Spinal Tapin pilkan kohteista toteutui osana tätä isoiksi kasvaneiden pikkupoikien omaa pehmopornoriittiä. Liittyivätpä nämä piirteet sitten kitaransoittoon, reistaileviin laitteisiin tai yleiseen pompöösiyteen.
Yhtä kaikki, monen mielestä Steve Vai on niin sanottujen tilutuskitaristien (engl. shredding) joukossa juuri ja juuri niiden alkuperäisten pioneerien ja samalla hyvän maun puolella. Jos unohdetaan kaikista irstain teknisyys, teknologiamarkkinointi ja muut lieveilmiöt, jäljelle jää silti aivan jumalainen kyky varioida sähkökitaransoiton fraseerausta. Siitä Vaita tullaan muistelemaan vielä sadan vuoden päästäkin.
Konsertin puolivälissä iski totaalinen herätys. Osana modernin kitaransoiton klassikkona pidettyä vuoden 1990 levyä Passion and Warfare ja sen kappaletta ”The Audience Is Listening” Steve Vai heijasti bändinsä soiton taustalle teoksen musiikkivideon. Tajusin, että kolmeminuuttiseen sisältyy kaikista oleellisin siitä, mistä rockissa on pohjimmiltaan kyse.
Länsimaisessa musiikkiperinteessä rock on ensimmäinen massamenestyvä laji, jota alettiin tuottaa vertaisia ihmisolentoja varten. Rock demokratisoi, nostatti vapautuneesti kädet ilmaan ja kutsui osallistumaan. Se myös nostatti nuorison keskisormen, saatanallisuussyytökset ja omien viestiensä väärinkäytön. Puhumattakaan rapista, jonka tarkoitus oli raportoida lyriikoillaan ne afroamerikkalaisten ghettojen uutisaiheet, joista CNN vaikenee. Vuonna 2016 genrestä on tullut kenen tahansa Sari-sairaanhoitajan valtavirtaa ja oikeisto-Suomen valkoinen ääniraita.
Rockin vallankumouksen levittämiseksi toki oli kehitetty parahiksi uuden aikakauden media. Välittäjiksi valjastettiin radio, äänite ja musiikkivideo eikä ainakaan partituuri. Sosiologinen tausta on toisen maailmansodan traumoissa ja läntisen maailman tähän asti ja luultavasti kaikkien aikojen suurimmiksi jäävissä ikäluokissa sekä niiden kollektiivisessa kapinoinnissa. My generation, kuului koko Englannin sovinnaisuutta ravistellut laulu vuonna 1965.
On totta, että niin sanottua klassista musiikkiakin tehtiin ennen rockin tuloa milloin käyttömusiikkina, milloin taustamaisena kamarimusiikkina, enemmän konsertoivana tai hengellisiin tarkoituksiin ja niin edelleen. Ei sitä todellakaan täysin tyhjille seinille, penkkiriveille tai huutona tuuleen ammuttu. Kyllä säveltäjät ihan omaa toimentuloaan, kuningasta tai Jumalaa sentään ajattelivat työpöytiensä ääressä. Ainakin toinen jalka oli maassa.
Kävi vain niin, että laji menetti omaa ylimielisyyttään puhuttelevuutensa – resonanssinsa. Pitkän aikaa sitä ehdittiin tehdä ei-kellekään, ja musiikin filosofisessa merkityksessä se riitti. Suomalainen musiikki Sibelius-reseptioineen on tästä elävin (vai kuollut?) esimerkki. Olenkin suunnattoman ilahtunut siitä, että nuorin säveltäjäsukupolvemme on vihdoin alkanut miettiä teostensa digitaalista markkinointia ja tavoittavuutta. Metsä vastaa tasan niin kuin sinne huudetaan. Ja peiliin onkin katsominen.
Rockin rajaton riemu on aito tunne siitä, että sen tekijä on yksi meistä. Olkoonkin menestyksen tai setien suunnittelutyön myötä tähtikultin kohde. Toki alku oli tässäkin nuorilta nuorille -periaatteessa kankea. Tai mihin alkupiste nyt halutaankaan historiankirjoituksessa laittaa? Nimittäin jos itse katson valkoisen rockin pioneeri Bill Haleyn esiintymisiä yli 60 vuoden takaa, hän ei ulkoisesti vaikuta kohderyhmänsä ikäiseltä. Mitä vielä, 50 vuotta sitten The Monkees -yhtyeestä tekaistiin teinibändi teineille pikemminkin heidän oman tv-sarjansa kuin musiikin kautta. Kyllä, he olivat oman aikansa Benjamin Peltonen.
Ihmiseltä ihmiselle. Eli ainakin näennäisesti ilman portinvartijoita. Se puhuttelee, saa kirkumaan ja ehkä myös laskelmoidusti kassakoneen laulamaan. Itse asiassa Steve Vai ja hänen levy-yhtiönsä ottivat täyden taloudellisen riskin heidän julkaistessaan niinkin pähkähullun tuotteen kuin Passion and Warfare, joka ei oudolta äänimaailmaltaan vastannut siihen asti totuttua kitarasankaruuden mallia.
Vai miten se Vain tarina alun alkaen menikään? Itse Frank Zappa, erittäin laatutietoinen portinvartija, otti 18-vuotiaan lahjakkuuden hoiviinsa studio- ja keikkakitaristiksi sekä huolehtimaan hänen kappaleidensa transkriptoinnista. Vasta myöhemmin oli aika tulla osaksi rock-nimistä instituutiota, kaanonia ja tähtikulttia. Ei Vai suunnitellut, että hänen musiikkiansa kuuntelisi vielä vuonna 2016 sopivan palkanmaksukykyinen joukko nimenomaan kitaristeja.
Monet vihaavat hänen musiikkiaan, mutta on kiistaton tosiasia, että Vain yleisösuhde on kunnossa. Hän säveltää ja esittää juuri sitä mitä haluaa, joten menestys ja kauppojen hyllyiltä loppuvat liukuvoiteet puhukoot puolestaan. Tunnetta, intohimoa ja sitoutumista ei lopulta edes voi laskelmoida.
Ai niin. Kyllä Steve Vain konsertissakin oli kuuntelemaan pakotettuja ihmisiä. Kärjistäen sanon, että päinvastoin kuin klassisessa musiikissa, tällä kertaa he olivatkin naisia miestensä puolisoina. Mutta on sekin sentään osoitus mielipiteistä, intohimosta ja reaktiosta, että osataan yhdessä tuumin lähteä ovet paukkuen pois, jos ostettu tuote pettää vaikkapa tässä tapauksessa äänentoiston kehnouden takia kuluttajalupauksensa.
Rock elää ja voi hyvin. Mitäs ”meille” kuuluu?
