Sakari Oramon hyppysissä tiivistyy salillinen odotusta, joka alkaa purkautua kuin lankakerä Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin jousten huokaistessa Karl Hartmannin pahaa enteilevän Concerto Funebrén ensimmäiset kolme säveltä – häiritsevä tritonus, joka purkautuu synkkää toivottomuutta huokuvalle h-nuotille. Silloin pitkä, punatukkainen nainen nostaa Guadagnini-viulunsa jousen, ja tulkitsee seuraavan 20 minuutin ajan epätoivoa vuoden 1939 Saksasta niin raastavasti, että tuntuu, kuin tuijottaisi itse Auschwitzin porteista suoraan pimeyteen. Carolin Widmann ei […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.