Populaaritaidetta

  Liturgyn H.A.Q.Q. (2019) on integratiivinen matka, prosessi, jonka taiteellinen ehdottomuus sykkii kokonaisvaltaista elämänhalua ja symbolista mystiikkaa kuin Skrjabinin ja Messiaenin väriloisto aikoinaan.   Vuonna 2009 brooklyniläisen metalliyhtye Liturgyn keulahahmo, tuolloin 24-vuotias Hunter Ravenna Hunt-Hendrix, sohaisi black metal -alakulttuurin herhiläispesää taiteellis-filosofisella manifestillaan Transcendental Black Metal: A Vision of Apocalyptic Humanism. Siinä hän kuvaili äärimetallin – erityisesti Norjassa 1990-luvulla syntyneen, kirkkoja polttaneen nihilistisen ja misantrooppisen black metalin – tulleen intensiteettinsä haussa tien päähän, tyhjiön raja-arvolle, kykenemättömänä […]

  Venetian Snaresin Rossz czillag alatt született (2005) on käänteinen versio eurooppalaisten taidesäveltäjien kansanmusiikillisista vaikutteista: se tekee löytöretken kamari- ja orkesterimusiikin ”toiseuteen” leikaten ja liimaten sitä tummanharmaina palasina hektisiin ja komplekseihin konerytmeihin.   Béla Bartók (1881–1945) löysi 1900-luvun alun taidemusiikin modernien virtausten ja kotimaansa Unkarin sekä sitä ympäröivien kansojen musiikkien risteytyksestä reseptin, joka varmisti hänen paikkansa taidesäveltäjien historiassa: kansanmelodiat ja -tanssirytmit paiskasivat kättä bitonaalisuuden sekä symmetristen muotojen ja asteikkojen kanssa luoden osiaan suuremman summan. Samalla […]

  Kanye Westin Yeezus (2013) kuuluu 2010-luvun musiikillisen valtavirran provokatiivisimpiin levyihin niin musiikillisten ratkaisujensa kuin verbaalisen sisältönsä puolesta. Tarkempi kuuntelu paljastaa levyn antisankarin psyykkisen tragedian.   Ennen kuin rap-artisti, tuottaja, muotisuunnittelija ja somejulkkis Kanye West – viime vuodesta lähtien nimeltään vain pelkkä Ye – joutui 2010-luvun loppupuolella psykiatriselle osastolle ja alkoi puhua avoimesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään, ei kukaan oikein vaikuttanut tietävän, mitkä hänen räväköistä haastatteluistaan ja muista hämmentävistä julkisuuden ulostuloistaan olivat Westiä yksityishenkilönä ja mitkä pelkkää […]

Noustuaan 1990-luvun lopussa kriitikoiden ja yleisön jättisuosioon brittiyhtye Radiohead teki tiukan suunnanmuutoksen. Samoista sessioista syntyneet albumisisarukset Kid A (2000) ja Amnesiac (2001) tönäisivät populaarimusiikkia uuteen suuntaan ja ovat kestäneet loistavasti ajan hammasta.   Pehmeä syntetisaattorikuvio, vaimeat bassonapsaukset rytmiä luomassa ja ymmärtämättömiksi manipuloidut laulaja Thom Yorken ääntelyt, ilman perinteisiä biisirakenteita: Radioheadin Kid A:n avausraita Everything In Its Right Place sai todennäköisesti monen fanin imaisemaan kahvinsa väärään kurkkuun. Yllätysefekti – vastustusreaktioineen – oli sukua Stravinskyn Kevätuhrin kantaesitystappelulle, […]

Björkin Vespertine (2001) on teemoissaan yleisinhimillinen, samaistuttava ja koskettava matka intiimiyden vereslihalle, eroottiseen huumaan ja rakastumisen pelkoon.   Rakkautesi annettiin minulle / En ole varma mitä sillä tekisin / Tai minne sen panisin”, avaa Björk Vespertinen tavaramerkikseen jo 30 vuotta sitten muodostuneella laulutyylillään, tällä kertaa käyttäen sitä varovaisen pehmeästi. ”Mutta varovasti, siellä on kätketty intohimoni / siellä on rakkauteni / piilotan sen peiton alle / tuuditan uneen”, päättää hän samaisen avauskappaleen Hidden Place. Vuosi oli […]

Lingua Ignotan Caligula (2019) on epämukavaa musiikkia, väkivallan uhrin katarttista traumankäsittelyä, jossa noisen ja äärimetallin brutaalius suodatetaan vanhan musiikin ja kamarioopperan läpi. ”Loistokkain ja pyhin valo/Uskollinen palvelija, Kristuksen ystävä/Kumarra päättymättömän yön edessä”, nousee kamarijousten murtosointujen keskeltä samaan aikaan arkaaisen kirkkomusiikillisena ja kansanmusiikillisena Kristin Hayterin laulu, esinäytöksenä tulevalle. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin hän huutaa ”Saatana, vahvista minua” äänihuulet ruvettavalla tavalla pahaenteisen pianon, takovan isorummun ja metallisen irtotavaran kalinan päälle. Lingua Ignotan Caligula on Populaaritaidetta-palstan tähänastisista levyistä […]

Fire-Toolzin musiikki lyö ällikälle ensikohtaamisella: 90-luvun mainosvideoiden syntetisaattorit ja kermaiset saksofonit lätkäistään yhteen venkoilevien rumpukoneiden ja äärimetallin pauhun kanssa. Eternal Homen (2021) meemiarvon alta paljastuu koko ihmiselon syleily. Fire-Toolz eli chicagolainen multi-instrumentalisti Angel Marcloid varttui kotitietokoneiden yleistymisen vuosina – aikana, jolloin Internetiin mentiin modeemin rähinän säestäessä, ja omat kotisivut koodattiin värikkääksi Comic Sans -fontin ja gif-animaatioiden kavalkadiksi. Windows 95 -aikakauden kotikutoisuus ja tietynlainen naiivi optimismi ovat olleet jo hyvän aikaa valloillaan netin ITE-taiteessa, jossa ironian […]

Hitaan särövallin mestariyhtye Sunn O))) loi nahkansa Monoliths & Dimensionsilla (2009): kitaran ja basson pörinän vuoropuhelu kuorojen ja kamariyhtyeen kanssa on spektralistien sukua.   Maksimivoimakkuus tuo maksimitulokset” on lause, joka toistuu yhdysvaltalaisduo Sunn O))):n levyjen kansissa. Yhtye tunnetaan rituaalinomaisista esiintymisistään, joissa munkkikaapuisten Stephen O’Malleyn ja Greg Andersonin matalaviritteisten kitaroiden riipivän hitaalla tahdilla pudottelemat särösävelet puskevat vahvistinläjästä niin valtavalla äänenpaineella, että pelkät korvatulpat eivät riitä tärykalvojen suojaksi. 32-jalkaisten urkupillien tavoin on yhtyeen musiikki ennen kaikkea äänikylpy, […]

SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA. Kendrick Lamarin Pulitzer-palkittu neljäs albumi DAMN. (2017) syväluotaa yksilön moraalia kaoottisessa ja epäreilussa maailmassa, toimii henkilökohtaisena ja yhteiskunnallisena peilinä, sekä tarjoaa vaihtoehtoisen lopun takaperin kuunnellen.   Jos Kendrick Lamar olisi vuonna 1987 syntynytkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, ihonväriin tai maahan, olisi hän tänä päivänä kenties kirjailija tai elokuvaohjaaja. Köyhässä Los Angelesin esikaupungissa Comptonissa vaihtoehtoina oli kuitenkin lähinnä joko kitkuttaa epävarmoissa hanttihommissa tai valita gangsterin tie – suuret voitot […]

Anohnin Hopelessness (2016) käyttää niin vilpitöntä empatiaa ja surua kuin groteskia ironiaa työkaluinaan saada ihmiskunta pysäyttämään tuhoava käyttäytymisensä. Koskaan ei yhtä ahdistavaa musiikkia ole tehty yhtä loisteliain sävelin.   Ensimmäisellä sekunnilla kuulet helmiäisenä hohtavat soinnut, jotka pulpahtavat kuin lyijypisarat tyyneen lampeen, putoilevat jostain korkeudesta, upeina – ja vaarallisina: mukaan liittyy laulaja, josta ei voi erehtyä hänet kerran kuultuaan. ”Lennokkipommita minut, räjäytä minut vuorilta mereen / lyö pääni irti ja räjäytä kristalliset sisälmykseni”, laulaa Anohni pehmeällä […]

  Kuten monet suuret keksinnöt, myös Panda Bearin Person Pitch (2007) syntyi sattuman ja muutoksen kautta. Levylaarien uteliaan kaivelun ja kesäisen joutilaisuuden ristiinpölytyksestä syntyi omanlaistaan, indiekenttää mullistanutta kollaasitaidetta.   Toisinaan rajoitukset ruokkivat parhaiten inspiraatiota. Kun Noah Lennox (s. 1978), joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellään Panda Bear, muutti Lissaboniin vuonna 2005, hänen kitaransa jäi jumiin tulliin. Sattumoisin matkalaukussa kuitenkin oli myös Roland SP-303 -sampleri, ja Lennox päätti kokeilla uutta lähestymistä laulunkirjoittamiseen: hän äänitti materiaalia radioaalloilta, Internetistä ja […]

SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA.   Savonlinnan sumearajainen Paavoharju nostatti musiikkimedioiden kulmakarvoja Atlantin toisella puolella saakka esikoisalbumillaan Yhä hämärää (2005). Nuhruisen elektroniikan ryydittämät laulelmat ja ambient-kollaasit ovat kuin vanhan television läpi nähty esoteerinen uni.   Englannin kielen sana decay viittaa niin äänen vaimenemiseen, luonnossa tapahtuvaan orgaaniseen hajoamiseen ja maatumiseen kuin esineiden virttymiseen ja kulumiseen. Se on samaa latinan juurta kuin dekadenssi, jonka alkukielen merkitys kääntyy ”alasputoamiseksi”. Alasmeno, untergang, oli myös Nietzschen […]