Populaaritaidetta

  Liturgyn H.A.Q.Q. (2019) on integratiivinen matka, prosessi, jonka taiteellinen ehdottomuus sykkii kokonaisvaltaista elämänhalua ja symbolista mystiikkaa kuin Skrjabinin ja Messiaenin väriloisto aikoinaan.   Vuonna 2009 brooklyniläisen metalliyhtye Liturgyn keulahahmo, tuolloin 24-vuotias Hunter Ravenna Hunt-Hendrix, sohaisi black metal -alakulttuurin herhiläispesää taiteellis-filosofisella manifestillaan Transcendental Black Metal: A Vision of Apocalyptic Humanism. Siinä hän kuvaili äärimetallin – erityisesti Norjassa 1990-luvulla syntyneen, kirkkoja polttaneen nihilistisen ja misantrooppisen black metalin – tulleen intensiteettinsä haussa tien päähän, tyhjiön raja-arvolle, kykenemättömänä […]

SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA.   Savonlinnan sumearajainen Paavoharju nostatti musiikkimedioiden kulmakarvoja Atlantin toisella puolella saakka esikoisalbumillaan Yhä hämärää (2005). Nuhruisen elektroniikan ryydittämät laulelmat ja ambient-kollaasit ovat kuin vanhan television läpi nähty esoteerinen uni.   Englannin kielen sana decay viittaa niin äänen vaimenemiseen, luonnossa tapahtuvaan orgaaniseen hajoamiseen ja maatumiseen kuin esineiden virttymiseen ja kulumiseen. Se on samaa latinan juurta kuin dekadenssi, jonka alkukielen merkitys kääntyy ”alasputoamiseksi”. Alasmeno, untergang, oli myös Nietzschen […]

Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta.   Ruotsalaisen Sara Parkmanin kolmas albumi Vesper (2019) on henkeäsalpaava tunteiden ukkosenjohdatin sanojen toiselle puolen ja runollinen tutkielma hengellisten juurten mahdollisuudesta nykyajassa.   Sara Parkman ei isänsä, isoisänsä ja isoisoisänsä tavoin ryhtynyt papiksi vaan muusikoksi, mutta Vesper on hänen omintakeinen messunsa ja runollinen uskontunnustuksensa – tai vähintään albumin muotoinen essee siitä, mitä usko, hengellisyys ja juuret voivat tänä päivänä tarkoittaa, luopumatta vahvasta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivismista. Pyhäinpäivänä […]

Kate Bushin 50 Words for Snow (2011) on leijuvan hidastempoinen kokoelma aikuisten satuja, joissa korostuvat kohtaamisen ja yhteyden väliaikaisuus ja epätäydellisyys.   Laulaja-lauluntekijä, tuottaja ja taidepopin vaikutusvaltainen visionääri Kate Bush vetäytyi konsertoinnista jo 20-vuotiaana, ensimmäisen kiertueensa jälkeen, ja on 1980-luvun huippuvuosiensa jälkeen julkaissut uutta musiikkia hyvin vähän: viimeisen 29 vuoden aikana ovat ilmestyneet vain vuoden 2005 Aerials, vanhoja lauluja uudelleentulkinnut Director’s Cut sekä jo 11 vuoden takainen 50 Words for Snow. Harva julkaisutahti käy kuitenkin […]

  Bon Iverin Bon Iver (2011) on kamaripopin rönsyilevä ekosysteemi, jonka lyriikoiden monimutkainen symbolismi paljastaa paikkojen, muistojen, mielentilojen ja toiveiden pakahduttavan kaaren.   Bon Iverin alkusysäys on jo kohonnut musiikkimaailman myyttisten legendojen joukkoon: laulaja-lauluntekijä Justin Vernon erosi tyttöystävästään, potkittiin bändistään, sairastui mononukleoosiin ja muutti talveksi mökkiin synnyinpaikkansa, Wisconsinin Eau Clairen, lähelle työstämään mieltään ja äänittämään musiikkia. Ensimmäinen Bon Iver -levy For Emma, Forever Ago (2007) sinkosi Vernonin kertaheitolla indietähdeksi: kappaleita tapailtiin kitaran kanssa lukemattomissa opiskelijaillanvietoissa […]

Viisi pitkää, kamariorkesterin säestämää läpisävellettyä laulua ja symbolistista runoutta, joka yhdistää menneen maailman kuvaston moderniin tunneyhteyteen: harpisti-laulaja Joanna Newsomin Ys (2006) ei turhaan ollut arvostelumenestys ilmestyessään, eikä ole menettänyt tenhoaan viidessätoista vuodessa.   2000-luvun alku oli kamaripopin ja –rockin kulta-aikaa. The Decemberistsin, Arcade Firen, Andrew Birdin tai Sufjan Stevensin levyiltä oli tavallista bongata oboen, käyrätorven tai kamarikokoisen jousisektion sointia, mutta askeleen pidemmälle liikkui harpisti-laulaja Joanna Newsom. Kalifornialainen Newsom (s. 1982) tunsi jo lapsena harpun omaksi […]

Hitaan särövallin mestariyhtye Sunn O))) loi nahkansa Monoliths & Dimensionsilla (2009): kitaran ja basson pörinän vuoropuhelu kuorojen ja kamariyhtyeen kanssa on spektralistien sukua.   Maksimivoimakkuus tuo maksimitulokset” on lause, joka toistuu yhdysvaltalaisduo Sunn O))):n levyjen kansissa. Yhtye tunnetaan rituaalinomaisista esiintymisistään, joissa munkkikaapuisten Stephen O’Malleyn ja Greg Andersonin matalaviritteisten kitaroiden riipivän hitaalla tahdilla pudottelemat särösävelet puskevat vahvistinläjästä niin valtavalla äänenpaineella, että pelkät korvatulpat eivät riitä tärykalvojen suojaksi. 32-jalkaisten urkupillien tavoin on yhtyeen musiikki ennen kaikkea äänikylpy, […]

SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA. Kendrick Lamarin Pulitzer-palkittu neljäs albumi DAMN. (2017) syväluotaa yksilön moraalia kaoottisessa ja epäreilussa maailmassa, toimii henkilökohtaisena ja yhteiskunnallisena peilinä, sekä tarjoaa vaihtoehtoisen lopun takaperin kuunnellen.   Jos Kendrick Lamar olisi vuonna 1987 syntynytkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, ihonväriin tai maahan, olisi hän tänä päivänä kenties kirjailija tai elokuvaohjaaja. Köyhässä Los Angelesin esikaupungissa Comptonissa vaihtoehtoina oli kuitenkin lähinnä joko kitkuttaa epävarmoissa hanttihommissa tai valita gangsterin tie – suuret voitot […]

Noustuaan 1990-luvun lopussa kriitikoiden ja yleisön jättisuosioon brittiyhtye Radiohead teki tiukan suunnanmuutoksen. Samoista sessioista syntyneet albumisisarukset Kid A (2000) ja Amnesiac (2001) tönäisivät populaarimusiikkia uuteen suuntaan ja ovat kestäneet loistavasti ajan hammasta.   Pehmeä syntetisaattorikuvio, vaimeat bassonapsaukset rytmiä luomassa ja ymmärtämättömiksi manipuloidut laulaja Thom Yorken ääntelyt, ilman perinteisiä biisirakenteita: Radioheadin Kid A:n avausraita Everything In Its Right Place sai todennäköisesti monen fanin imaisemaan kahvinsa väärään kurkkuun. Yllätysefekti – vastustusreaktioineen – oli sukua Stravinskyn Kevätuhrin kantaesitystappelulle, […]

David Bowie julkaisi viimeisen albuminsa Blackstar (2016) kaksi päivää ennen kuolemaansa. Albumin sanoitukset ja tunnelma saivat välittömästi uuden merkityksen: tämä oli jäähyväisviesti taiteilijalta, joka tiesi kuolevansa.   ”Katso tänne ylös, olen taivaassa / Minulla on arpia joita ei voi nähdä”, laulaa David Bowie (1947–2016) kappaleella Lazarus. Se löytyy hänen viimeiseksi jääneeltä albumiltaan Blackstar, jonka nimikkokappale niin ikään viittaa kuolemaan: ”Jotain tapahtui hänen kuolinpäivänään / Henki nousi metrin ja astui syrjään / Joku toinen otti hänen […]

Björkin Vespertine (2001) on teemoissaan yleisinhimillinen, samaistuttava ja koskettava matka intiimiyden vereslihalle, eroottiseen huumaan ja rakastumisen pelkoon.   Rakkautesi annettiin minulle / En ole varma mitä sillä tekisin / Tai minne sen panisin”, avaa Björk Vespertinen tavaramerkikseen jo 30 vuotta sitten muodostuneella laulutyylillään, tällä kertaa käyttäen sitä varovaisen pehmeästi. ”Mutta varovasti, siellä on kätketty intohimoni / siellä on rakkauteni / piilotan sen peiton alle / tuuditan uneen”, päättää hän samaisen avauskappaleen Hidden Place. Vuosi oli […]

Anohnin Hopelessness (2016) käyttää niin vilpitöntä empatiaa ja surua kuin groteskia ironiaa työkaluinaan saada ihmiskunta pysäyttämään tuhoava käyttäytymisensä. Koskaan ei yhtä ahdistavaa musiikkia ole tehty yhtä loisteliain sävelin.   Ensimmäisellä sekunnilla kuulet helmiäisenä hohtavat soinnut, jotka pulpahtavat kuin lyijypisarat tyyneen lampeen, putoilevat jostain korkeudesta, upeina – ja vaarallisina: mukaan liittyy laulaja, josta ei voi erehtyä hänet kerran kuultuaan. ”Lennokkipommita minut, räjäytä minut vuorilta mereen / lyö pääni irti ja räjäytä kristalliset sisälmykseni”, laulaa Anohni pehmeällä […]