Populaaritaidetta, osa 20: Muistojen maantiede
Bon Iverin Bon Iver (2011) on kamaripopin rönsyilevä ekosysteemi, jonka lyriikoiden monimutkainen symbolismi paljastaa paikkojen, muistojen, mielentilojen ja toiveiden pakahduttavan kaaren. Bon Iverin alkusysäys on jo kohonnut musiikkimaailman myyttisten legendojen joukkoon: laulaja-lauluntekijä Justin Vernon erosi tyttöystävästään, potkittiin bändistään, sairastui mononukleoosiin ja muutti talveksi mökkiin synnyinpaikkansa, Wisconsinin Eau Clairen, lähelle työstämään mieltään ja äänittämään musiikkia. Ensimmäinen Bon Iver -levy For Emma, Forever Ago (2007) sinkosi Vernonin kertaheitolla indietähdeksi: kappaleita tapailtiin kitaran kanssa lukemattomissa opiskelijaillanvietoissa […]
Populaaritaidetta, osa 5: Elon pisaroita
Kurkkusyöpä katkaisi Ryuichi Sakamoton luovan hiljaisuuden ja sai hänet tekemään albumin kuin se olisi hänen viimeisensä. Hetkellisyyden ja ikuisuuden, elektronisen ja akustisen sekä struktuurin ja kaaoksen vastakohdat kohtaavat kaunista taide-elokuvaa muistuttavalla albumilla async (2017). Emme tiedä, milloin kuolemme, joten ajattelemme elämän olevan kuin ehtymätön kaivo. Silti kaikki tapahtuu vain määränsä verran kertoja. Kuinka monesti vielä muistat tietyn iltapäivän lapsuudestasi, sellaisen, joka on niin olennainen osa minuuttasi, ettet osaa edes kuvitella elämääsi ilman sitä? Kenties […]
Populaaritaidetta, osa 6: Aikakone harpun kielillä
Viisi pitkää, kamariorkesterin säestämää läpisävellettyä laulua ja symbolistista runoutta, joka yhdistää menneen maailman kuvaston moderniin tunneyhteyteen: harpisti-laulaja Joanna Newsomin Ys (2006) ei turhaan ollut arvostelumenestys ilmestyessään, eikä ole menettänyt tenhoaan viidessätoista vuodessa. 2000-luvun alku oli kamaripopin ja –rockin kulta-aikaa. The Decemberistsin, Arcade Firen, Andrew Birdin tai Sufjan Stevensin levyiltä oli tavallista bongata oboen, käyrätorven tai kamarikokoisen jousisektion sointia, mutta askeleen pidemmälle liikkui harpisti-laulaja Joanna Newsom. Kalifornialainen Newsom (s. 1982) tunsi jo lapsena harpun omaksi […]
Populaaritaidetta, osa 22: Talvi-iltain tarinoita
Kate Bushin 50 Words for Snow (2011) on leijuvan hidastempoinen kokoelma aikuisten satuja, joissa korostuvat kohtaamisen ja yhteyden väliaikaisuus ja epätäydellisyys. Laulaja-lauluntekijä, tuottaja ja taidepopin vaikutusvaltainen visionääri Kate Bush vetäytyi konsertoinnista jo 20-vuotiaana, ensimmäisen kiertueensa jälkeen, ja on 1980-luvun huippuvuosiensa jälkeen julkaissut uutta musiikkia hyvin vähän: viimeisen 29 vuoden aikana ovat ilmestyneet vain vuoden 2005 Aerials, vanhoja lauluja uudelleentulkinnut Director’s Cut sekä jo 11 vuoden takainen 50 Words for Snow. Harva julkaisutahti käy kuitenkin […]
Populaaritaidetta, osa 15: Hajoaminen ja jälleensyntymä
Noustuaan 1990-luvun lopussa kriitikoiden ja yleisön jättisuosioon brittiyhtye Radiohead teki tiukan suunnanmuutoksen. Samoista sessioista syntyneet albumisisarukset Kid A (2000) ja Amnesiac (2001) tönäisivät populaarimusiikkia uuteen suuntaan ja ovat kestäneet loistavasti ajan hammasta. Pehmeä syntetisaattorikuvio, vaimeat bassonapsaukset rytmiä luomassa ja ymmärtämättömiksi manipuloidut laulaja Thom Yorken ääntelyt, ilman perinteisiä biisirakenteita: Radioheadin Kid A:n avausraita Everything In Its Right Place sai todennäköisesti monen fanin imaisemaan kahvinsa väärään kurkkuun. Yllätysefekti – vastustusreaktioineen – oli sukua Stravinskyn Kevätuhrin kantaesitystappelulle, […]
Populaaritaidetta, osa 10: Häijyys vai heikkous?
SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA. Kendrick Lamarin Pulitzer-palkittu neljäs albumi DAMN. (2017) syväluotaa yksilön moraalia kaoottisessa ja epäreilussa maailmassa, toimii henkilökohtaisena ja yhteiskunnallisena peilinä, sekä tarjoaa vaihtoehtoisen lopun takaperin kuunnellen. Jos Kendrick Lamar olisi vuonna 1987 syntynytkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, ihonväriin tai maahan, olisi hän tänä päivänä kenties kirjailija tai elokuvaohjaaja. Köyhässä Los Angelesin esikaupungissa Comptonissa vaihtoehtoina oli kuitenkin lähinnä joko kitkuttaa epävarmoissa hanttihommissa tai valita gangsterin tie – suuret voitot […]
Populaaritaidetta, osa 13: Tapa tai tule tapetuksi
Lingua Ignotan Caligula (2019) on epämukavaa musiikkia, väkivallan uhrin katarttista traumankäsittelyä, jossa noisen ja äärimetallin brutaalius suodatetaan vanhan musiikin ja kamarioopperan läpi. ”Loistokkain ja pyhin valo/Uskollinen palvelija, Kristuksen ystävä/Kumarra päättymättömän yön edessä”, nousee kamarijousten murtosointujen keskeltä samaan aikaan arkaaisen kirkkomusiikillisena ja kansanmusiikillisena Kristin Hayterin laulu, esinäytöksenä tulevalle. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin hän huutaa ”Saatana, vahvista minua” äänihuulet ruvettavalla tavalla pahaenteisen pianon, takovan isorummun ja metallisen irtotavaran kalinan päälle. Lingua Ignotan Caligula on Populaaritaidetta-palstan tähänastisista levyistä […]
Populaaritaidetta, osa 18: Ekstaasin runoelma
Liturgyn H.A.Q.Q. (2019) on integratiivinen matka, prosessi, jonka taiteellinen ehdottomuus sykkii kokonaisvaltaista elämänhalua ja symbolista mystiikkaa kuin Skrjabinin ja Messiaenin väriloisto aikoinaan. Vuonna 2009 brooklyniläisen metalliyhtye Liturgyn keulahahmo, tuolloin 24-vuotias Hunter Ravenna Hunt-Hendrix, sohaisi black metal -alakulttuurin herhiläispesää taiteellis-filosofisella manifestillaan Transcendental Black Metal: A Vision of Apocalyptic Humanism. Siinä hän kuvaili äärimetallin – erityisesti Norjassa 1990-luvulla syntyneen, kirkkoja polttaneen nihilistisen ja misantrooppisen black metalin – tulleen intensiteettinsä haussa tien päähän, tyhjiön raja-arvolle, kykenemättömänä […]
Populaaritaidetta, osa 14: Radikaaleja rakkauslauluja
Björkin Vespertine (2001) on teemoissaan yleisinhimillinen, samaistuttava ja koskettava matka intiimiyden vereslihalle, eroottiseen huumaan ja rakastumisen pelkoon. Rakkautesi annettiin minulle / En ole varma mitä sillä tekisin / Tai minne sen panisin”, avaa Björk Vespertinen tavaramerkikseen jo 30 vuotta sitten muodostuneella laulutyylillään, tällä kertaa käyttäen sitä varovaisen pehmeästi. ”Mutta varovasti, siellä on kätketty intohimoni / siellä on rakkauteni / piilotan sen peiton alle / tuuditan uneen”, päättää hän samaisen avauskappaleen Hidden Place. Vuosi oli […]
Populaaritaidetta, osa 16: Rietastelijan muotokuva
Kanye Westin Yeezus (2013) kuuluu 2010-luvun musiikillisen valtavirran provokatiivisimpiin levyihin niin musiikillisten ratkaisujensa kuin verbaalisen sisältönsä puolesta. Tarkempi kuuntelu paljastaa levyn antisankarin psyykkisen tragedian. Ennen kuin rap-artisti, tuottaja, muotisuunnittelija ja somejulkkis Kanye West – viime vuodesta lähtien nimeltään vain pelkkä Ye – joutui 2010-luvun loppupuolella psykiatriselle osastolle ja alkoi puhua avoimesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään, ei kukaan oikein vaikuttanut tietävän, mitkä hänen räväköistä haastatteluistaan ja muista hämmentävistä julkisuuden ulostuloistaan olivat Westiä yksityishenkilönä ja mitkä pelkkää […]
Populaaritaidetta, osa 17: Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja samplerille
Venetian Snaresin Rossz czillag alatt született (2005) on käänteinen versio eurooppalaisten taidesäveltäjien kansanmusiikillisista vaikutteista: se tekee löytöretken kamari- ja orkesterimusiikin ”toiseuteen” leikaten ja liimaten sitä tummanharmaina palasina hektisiin ja komplekseihin konerytmeihin. Béla Bartók (1881–1945) löysi 1900-luvun alun taidemusiikin modernien virtausten ja kotimaansa Unkarin sekä sitä ympäröivien kansojen musiikkien risteytyksestä reseptin, joka varmisti hänen paikkansa taidesäveltäjien historiassa: kansanmelodiat ja -tanssirytmit paiskasivat kättä bitonaalisuuden sekä symmetristen muotojen ja asteikkojen kanssa luoden osiaan suuremman summan. Samalla […]
Aikamme requiem
Populaaritaidetta, osa 4: Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta. Godspeed You! Black Emperorin kaksoisalbumi Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heaven (2000) on muodossaan ja mitassaan mahleriaaninen, maalaten hapuilevan kurotuksen toivoa kohti lohduttoman, pessimistisen valitusvirtensä keskeltä. Ovatko maailma ja ihminen muka todella vapaita? Olemmeko ajautuneet materialismin naamioimaan merkityksettömyyden limboon? Kaatuuko utopia aina itseensä? Tämänkaltaista pohdintaa tulvi montréalilaisen nonetin Godspeed You! Black Emperorin musiikki vuosituhannen vaihteessa, kun länsimaat elivät vielä […]