maanantai kesäkuu 27. 2022

Populaaritaidetta, osa 12: Kirjava kotipesä

Fire-Toolzin musiikki lyö ällikälle ensikohtaamisella: 90-luvun mainosvideoiden syntetisaattorit ja kermaiset saksofonit lätkäistään yhteen venkoilevien rumpukoneiden ja äärimetallin pauhun kanssa. Eternal Homen (2021) meemiarvon alta paljastuu koko ihmiselon syleily. Fire-Toolz eli chicagolainen multi-instrumentalisti Angel Marcloid varttui kotitietokoneiden yleistymisen vuosina – aikana, jolloin Internetiin mentiin modeemin rähinän säestäessä, ja omat kotisivut koodattiin värikkääksi Comic Sans -fontin ja gif-animaatioiden kavalkadiksi. Windows 95 -aikakauden kotikutoisuus ja tietynlainen naiivi optimismi ovat olleet jo hyvän aikaa valloillaan netin ITE-taiteessa, jossa ironian […]

Populaaritaidetta, osa 11: Mannerlaattojen murahtelua

Hitaan särövallin mestariyhtye Sunn O))) loi nahkansa Monoliths & Dimensionsilla (2009): kitaran ja basson pörinän vuoropuhelu kuorojen ja kamariyhtyeen kanssa on spektralistien sukua.   Maksimivoimakkuus tuo maksimitulokset” on lause, joka toistuu yhdysvaltalaisduo Sunn O))):n levyjen kansissa. Yhtye tunnetaan rituaalinomaisista esiintymisistään, joissa munkkikaapuisten Stephen O’Malleyn ja Greg Andersonin matalaviritteisten kitaroiden riipivän hitaalla tahdilla pudottelemat särösävelet puskevat vahvistinläjästä niin valtavalla äänenpaineella, että pelkät korvatulpat eivät riitä tärykalvojen suojaksi. 32-jalkaisten urkupillien tavoin on yhtyeen musiikki ennen kaikkea äänikylpy, […]

Populaaritaidetta, osa 10: Häijyys vai heikkous?

SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA. Kendrick Lamarin Pulitzer-palkittu neljäs albumi DAMN. (2017) syväluotaa yksilön moraalia kaoottisessa ja epäreilussa maailmassa, toimii henkilökohtaisena ja yhteiskunnallisena peilinä, sekä tarjoaa vaihtoehtoisen lopun takaperin kuunnellen.   Jos Kendrick Lamar olisi vuonna 1987 syntynytkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, ihonväriin tai maahan, olisi hän tänä päivänä kenties kirjailija tai elokuvaohjaaja. Köyhässä Los Angelesin esikaupungissa Comptonissa vaihtoehtoina oli kuitenkin lähinnä joko kitkuttaa epävarmoissa hanttihommissa tai valita gangsterin tie – suuret voitot […]

Populaaritaidetta, osa 9: Kimaltavaa kauhua

Anohnin Hopelessness (2016) käyttää niin vilpitöntä empatiaa ja surua kuin groteskia ironiaa työkaluinaan saada ihmiskunta pysäyttämään tuhoava käyttäytymisensä. Koskaan ei yhtä ahdistavaa musiikkia ole tehty yhtä loisteliain sävelin.   Ensimmäisellä sekunnilla kuulet helmiäisenä hohtavat soinnut, jotka pulpahtavat kuin lyijypisarat tyyneen lampeen, putoilevat jostain korkeudesta, upeina – ja vaarallisina: mukaan liittyy laulaja, josta ei voi erehtyä hänet kerran kuultuaan. ”Lennokkipommita minut, räjäytä minut vuorilta mereen / lyö pääni irti ja räjäytä kristalliset sisälmykseni”, laulaa Anohni pehmeällä […]

Populaaritaidetta, osa 8: Loputtoman kesän kypsyysnäyte

  Kuten monet suuret keksinnöt, myös Panda Bearin Person Pitch (2007) syntyi sattuman ja muutoksen kautta. Levylaarien uteliaan kaivelun ja kesäisen joutilaisuuden ristiinpölytyksestä syntyi omanlaistaan, indiekenttää mullistanutta kollaasitaidetta.   Toisinaan rajoitukset ruokkivat parhaiten inspiraatiota. Kun Noah Lennox (s. 1978), joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellään Panda Bear, muutti Lissaboniin vuonna 2005, hänen kitaransa jäi jumiin tulliin. Sattumoisin matkalaukussa kuitenkin oli myös Roland SP-303 -sampleri, ja Lennox päätti kokeilla uutta lähestymistä laulunkirjoittamiseen: hän äänitti materiaalia radioaalloilta, Internetistä ja […]

Populaaritaidetta, osa 7: Rikkinäisen radion rinnakkaistodellisuus

SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA.   Savonlinnan sumearajainen Paavoharju nostatti musiikkimedioiden kulmakarvoja Atlantin toisella puolella saakka esikoisalbumillaan Yhä hämärää (2005). Nuhruisen elektroniikan ryydittämät laulelmat ja ambient-kollaasit ovat kuin vanhan television läpi nähty esoteerinen uni.   Englannin kielen sana decay viittaa niin äänen vaimenemiseen, luonnossa tapahtuvaan orgaaniseen hajoamiseen ja maatumiseen kuin esineiden virttymiseen ja kulumiseen. Se on samaa latinan juurta kuin dekadenssi, jonka alkukielen merkitys kääntyy ”alasputoamiseksi”. Alasmeno, untergang, oli myös Nietzschen […]

Populaaritaidetta, osa 6: Aikakone harpun kielillä

Viisi pitkää, kamariorkesterin säestämää läpisävellettyä laulua ja symbolistista runoutta, joka yhdistää menneen maailman kuvaston moderniin tunneyhteyteen: harpisti-laulaja Joanna Newsomin Ys (2006) ei turhaan ollut arvostelumenestys ilmestyessään, eikä ole menettänyt tenhoaan viidessätoista vuodessa.   2000-luvun alku oli kamaripopin ja –rockin kulta-aikaa. The Decemberistsin, Arcade Firen, Andrew Birdin tai Sufjan Stevensin levyiltä oli tavallista bongata oboen, käyrätorven tai kamarikokoisen jousisektion sointia, mutta askeleen pidemmälle liikkui harpisti-laulaja Joanna Newsom. Kalifornialainen Newsom (s. 1982) tunsi jo lapsena harpun omaksi […]

Populaaritaidetta, osa 5: Elon pisaroita

Kurkkusyöpä katkaisi Ryuichi Sakamoton luovan hiljaisuuden ja sai hänet tekemään albumin kuin se olisi hänen viimeisensä. Hetkellisyyden ja ikuisuuden, elektronisen ja akustisen sekä struktuurin ja kaaoksen vastakohdat kohtaavat kaunista taide-elokuvaa muistuttavalla albumilla async (2017).   Emme tiedä, milloin kuolemme, joten ajattelemme elämän olevan kuin ehtymätön kaivo. Silti kaikki tapahtuu vain määränsä verran kertoja. Kuinka monesti vielä muistat tietyn iltapäivän lapsuudestasi, sellaisen, joka on niin olennainen osa minuuttasi, ettet osaa edes kuvitella elämääsi ilman sitä? Kenties […]

Aikamme requiem

Populaaritaidetta, osa 4: Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta.   Godspeed You! Black Emperorin kaksoisalbumi Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heaven (2000) on muodossaan ja mitassaan mahleriaaninen, maalaten hapuilevan kurotuksen toivoa kohti lohduttoman, pessimistisen valitusvirtensä keskeltä.   Ovatko maailma ja ihminen muka todella vapaita? Olemmeko ajautuneet materialismin naamioimaan merkityksettömyyden limboon? Kaatuuko utopia aina itseensä? Tämänkaltaista pohdintaa tulvi montréalilaisen nonetin Godspeed You! Black Emperorin musiikki vuosituhannen vaihteessa, kun länsimaat elivät vielä […]

Populaaritaidetta, osa 3: Instagram-ajan miniatyyrejä

  15 minuuttia, 15 laulua: Tierra Whackin debyyttialbumi Whack World (2018) on muotokokeilu, jossa riemukkaan vinksahtaneet ja leijuvan surumieliset tunnelmat vaihtavat paikkaa juuri, kun niistä alkaa päästä jyvälle.   60 sekuntia on maksimipituus videolle, jonka Instagramin käyttäjä voi ladata sosiaalisen median syötteeseen. Se ei ole voinut olla vaikuttamatta kaikkiin, jotka sisältöä palveluun tuottavat: oma luomus tai siitä leikattu pätkä täytyy kasata raamin mukaan. Lyhytmuotoinen taide on toistuva ilmiö, oli kyse sitten liturgisista sävelmistä, 1980-luvun hardcore-punkista […]

Populaaritaidetta, osa 2: Piilotajunnan pyörteissä

Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta. Amerikkalaisen Kayo Dot -yhtyeen debyyttialbumi Choirs of the Eye (2003) ei päästä kuulijaansa helpolla: unenomaiset metamorfoosit vievät hauraista falsettilauluista ja atonaalisesta kamarimusiikista kohti raakoja särövalleja ja takaisin.     Multi-instrumentalisti Toby Driver (s. 1978) oli jo vuosituhannen vaihteessa jonkinasteiseen kulttimaineeseen nousseen maudlin of the Wellin kanssa pyrkinyt säveltämään tiedostamattomansa ohjaamana, inspiroituen muun muassa valveunista. Yhtye käytännössä loi nahkansa Kayo Dotina, muuttuen vahvemmin Driverin projektiksi, ja jatkoi […]

Populaaritaidetta, osa 1: Pohjoista hurmosta

Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta.   Ruotsalaisen Sara Parkmanin kolmas albumi Vesper (2019) on henkeäsalpaava tunteiden ukkosenjohdatin sanojen toiselle puolen ja runollinen tutkielma hengellisten juurten mahdollisuudesta nykyajassa.   Sara Parkman ei isänsä, isoisänsä ja isoisoisänsä tavoin ryhtynyt papiksi vaan muusikoksi, mutta Vesper on hänen omintakeinen messunsa ja runollinen uskontunnustuksensa – tai vähintään albumin muotoinen essee siitä, mitä usko, hengellisyys ja juuret voivat tänä päivänä tarkoittaa, luopumatta vahvasta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivismista. Pyhäinpäivänä […]

UUTISET