Teatteriohjaaja Maarit Ruikan Mikkeliin kuratoima festivaali, Työväen näyttämöpäivät, käänsi tammikuun lopussa suomalaisen teatterin marssijärjestyksen päälaelleen.
Tuijotan mykistyneenä kuvaa, joka otettiin teatterifestivaalin lopuksi Mikkelin teatterin suurella näyttämöllä. Sinne on sulloutunut satojen nuorten – ja kaikenikäisten – esittäjien teatteriryhmiä. Energiaa, hurrikaanin voimaa, tekemisen ja sanomisen pakkoa ja kunnianhimoa. Nyt ei pidätellä villejäkään hevosia, vaan kyllä ollaan laukalla.
Jos maailma on mennyt sekaisin, niin se ei tapahdu vain Hamletin päässä. Mukana juonessa ovat myös hänen agenteiksi värväämänsä opiskelutoverit Rosencrantz ja Guildenstern, jotka nokkela dramaatikko ja supernopeaa dialogista väittelyä kehittävä Tom Stoppard tappaa absurdisti laatikkoon laivan kannelle.
Ajan tiukin kysymys kuuluu: kruuna vai klaava?
Pääajatus kirjautuu näkymättömiksi puhekupliksi. Jos me emme nyt sano näitä asioita tai kertaa historiaa, jonka helmoissa kasvoimme, olemme luovuttajia.
Luokkasota, sisällissota, veljessota, kansalaissota. Vaikka ruumishuoneet, kuopat ja kadut täyttyivät kuolleista, mikään ei muuttunut, ei tullut yhtenäistä kansakuntaa kuin hetkeksi lisää kaatuneita sotilaita tuottamaan. Seis tämä sukupolvi, nyt.
NUORISOLAISET ovat kaivaneet naftaliinista ruutuessut, lettinauhat, sarkahousut tytöille ja kiväärit käteen. Tytöt 1918 pannaan eturintaman töihin, mutta Tampere on jo valkoisten etulinjaa. Teatteriryhmä Kulissi Jyväskylästä antaa Sirkku Peltolan ja Anneli Kannon kirjoittamille tehtaan tytöille kasvot, kuoleman tasa-arvon.
Ryhmä harrastajia hengittää ja elää kasvoillaan, pelokkailla silmillään ja kömpelösti aseitaan rutistaen, täynnä sisäistynyttä kärsimystä ja surua – kuoleman kauhua. He ovat Lauri Maijalan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle virittämän, Väinö Linnan kirjaaman julman sodan etäpesäkkeitä, ensin siskoja, sitten vainajia.
Miksi Suomessa on niin monta mielipuolta, ja leinolaisittain nuori mies on valmis hautaan jo? Täällä nähdyissä esityksissä sen tuntee ja näkee kaikilla aisteillaan. Suomalainen teatteri on syntynyt kansanteatterina ja kansansa se yhä tavoittaa, kuvaa omanaan, samaistettavana.
SADAN VUODEN sykleissä elämää kuljettavat tarinat kulkevat Tampereen valtauksessa kaduille vuonna 1918 ammutuista punakaartin tytöistä heihin, jotka heräävät eloon toisenlaisessa maailmassa sata vuotta myöhemmin – uusfeministeinä.
Tympeät Tytöt – Luokkakipuja, pursuaa uuden imatralaiset Teatteri Vaientamattoman nuorten naisten kasvukipuja. Feminismistä ei irtoa apuja. Huulipunateollisuuden vuosikiillot sammuvat liian nopeasti. Kuka siis määrittää, mitä tytöt saavat tehdä tai ei? He itse. Kuulostaa yksinkertaiselta.
Tyttöjen historia kulkee silmiemme editse. Ja jumittaa. Napakka nauru helpottaa. Pyörää ei ehkä tarvitsisi keksiä aina uudelleen?
Tikkurilan Teatterin lähiöissä elämää mittaavat syrjäytyneet, sairaat, äidilleen ruokaa varastava koulupoika, vanhukset ja mieleltään oirehtivat. Tämä kansa selviää, koska he pitävät huolta toisistaan, kukin oman traumansa, vammansa tai rollaattorinsa raskauttamana.
HE SELVIÄVÄT listaamalla Yhdeksän syytä elää. Tärkein lienee rakkautta jakava ja saava löytökoira Urho Kaleva, jonka sankariverrokki on hissillä avaruuteen lennähtävä Laika tai peräti Juri Gagarin. Elämää ei aina tarvitse elää. Sitä voi myös uneksia.
Esitysten palavaa polttoainetta ovat omat havainnot historiasta, joka toistaa itseään, kansanmurhista, joita tehdään meidän aikamme päivinä ja öinä Euroopassa, Palestiinassa, Afrikassa, Iranissa.
Sokerina pohjalla vaiko kuplina vasta-avatun pullon pirskeissä saamme nauttia Martti Suosalon teltasta karanneen, Juha Kauppisen monologiksi kirjoittaman Starmanin moniääniseksi muuttuneen Teatteri Terran version – orkesterilla höystettynä.
Yleisö räjähtää seisoviin aplodeihin. Yltiöpäiset Lahden kansanopiston teatterilinjalliset tulevat lavalle kori täynnä kultamunia – kaikki samassa korissa.
ON SANOMISTA. Maailma uhkaa luhistua luontokadon edetessä. Yksi kerrallaan he virittävät ja venyttävät satiiria yhä traagisemmaksi. Vai mitä orkesteri? Ja orkesteri vastaa: joooo.
Oljenkorsi löytyy korin pohjalta. Me teemme sen yhdessä, sinä, minä, me. Pelastamme maailman.
Kaksi ja puoli tuntia tiukkaan punnittua ja jäsenneltyä puhetta vaikuttaa. Ryhmä poistuu Mikkelistä kohti Lahtea tunkien junan koiraosastoon yleisöäänestyksessä kruunattuna valtaistuimen kantajana. Kuulemme heistä vielä.
