Populaaritaidetta

SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA.   Savonlinnan sumearajainen Paavoharju nostatti musiikkimedioiden kulmakarvoja Atlantin toisella puolella saakka esikoisalbumillaan Yhä hämärää (2005). Nuhruisen elektroniikan ryydittämät laulelmat ja ambient-kollaasit ovat kuin vanhan television läpi nähty esoteerinen uni.   Englannin kielen sana decay viittaa niin äänen vaimenemiseen, luonnossa tapahtuvaan orgaaniseen hajoamiseen ja maatumiseen kuin esineiden virttymiseen ja kulumiseen. Se on samaa latinan juurta kuin dekadenssi, jonka alkukielen merkitys kääntyy ”alasputoamiseksi”. Alasmeno, untergang, oli myös Nietzschen […]

Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta.   Ruotsalaisen Sara Parkmanin kolmas albumi Vesper (2019) on henkeäsalpaava tunteiden ukkosenjohdatin sanojen toiselle puolen ja runollinen tutkielma hengellisten juurten mahdollisuudesta nykyajassa.   Sara Parkman ei isänsä, isoisänsä ja isoisoisänsä tavoin ryhtynyt papiksi vaan muusikoksi, mutta Vesper on hänen omintakeinen messunsa ja runollinen uskontunnustuksensa – tai vähintään albumin muotoinen essee siitä, mitä usko, hengellisyys ja juuret voivat tänä päivänä tarkoittaa, luopumatta vahvasta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivismista. Pyhäinpäivänä […]

Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta. Amerikkalaisen Kayo Dot -yhtyeen debyyttialbumi Choirs of the Eye (2003) ei päästä kuulijaansa helpolla: unenomaiset metamorfoosit vievät hauraista falsettilauluista ja atonaalisesta kamarimusiikista kohti raakoja särövalleja ja takaisin.     Multi-instrumentalisti Toby Driver (s. 1978) oli jo vuosituhannen vaihteessa jonkinasteiseen kulttimaineeseen nousseen maudlin of the Wellin kanssa pyrkinyt säveltämään tiedostamattomansa ohjaamana, inspiroituen muun muassa valveunista. Yhtye käytännössä loi nahkansa Kayo Dotina, muuttuen vahvemmin Driverin projektiksi, ja jatkoi […]

Noustuaan 1990-luvun lopussa kriitikoiden ja yleisön jättisuosioon brittiyhtye Radiohead teki tiukan suunnanmuutoksen. Samoista sessioista syntyneet albumisisarukset Kid A (2000) ja Amnesiac (2001) tönäisivät populaarimusiikkia uuteen suuntaan ja ovat kestäneet loistavasti ajan hammasta.   Pehmeä syntetisaattorikuvio, vaimeat bassonapsaukset rytmiä luomassa ja ymmärtämättömiksi manipuloidut laulaja Thom Yorken ääntelyt, ilman perinteisiä biisirakenteita: Radioheadin Kid A:n avausraita Everything In Its Right Place sai todennäköisesti monen fanin imaisemaan kahvinsa väärään kurkkuun. Yllätysefekti – vastustusreaktioineen – oli sukua Stravinskyn Kevätuhrin kantaesitystappelulle, […]

Björkin Vespertine (2001) on teemoissaan yleisinhimillinen, samaistuttava ja koskettava matka intiimiyden vereslihalle, eroottiseen huumaan ja rakastumisen pelkoon.   Rakkautesi annettiin minulle / En ole varma mitä sillä tekisin / Tai minne sen panisin”, avaa Björk Vespertinen tavaramerkikseen jo 30 vuotta sitten muodostuneella laulutyylillään, tällä kertaa käyttäen sitä varovaisen pehmeästi. ”Mutta varovasti, siellä on kätketty intohimoni / siellä on rakkauteni / piilotan sen peiton alle / tuuditan uneen”, päättää hän samaisen avauskappaleen Hidden Place. Vuosi oli […]

Kurkkusyöpä katkaisi Ryuichi Sakamoton luovan hiljaisuuden ja sai hänet tekemään albumin kuin se olisi hänen viimeisensä. Hetkellisyyden ja ikuisuuden, elektronisen ja akustisen sekä struktuurin ja kaaoksen vastakohdat kohtaavat kaunista taide-elokuvaa muistuttavalla albumilla async (2017).   Emme tiedä, milloin kuolemme, joten ajattelemme elämän olevan kuin ehtymätön kaivo. Silti kaikki tapahtuu vain määränsä verran kertoja. Kuinka monesti vielä muistat tietyn iltapäivän lapsuudestasi, sellaisen, joka on niin olennainen osa minuuttasi, ettet osaa edes kuvitella elämääsi ilman sitä? Kenties […]

Viisi pitkää, kamariorkesterin säestämää läpisävellettyä laulua ja symbolistista runoutta, joka yhdistää menneen maailman kuvaston moderniin tunneyhteyteen: harpisti-laulaja Joanna Newsomin Ys (2006) ei turhaan ollut arvostelumenestys ilmestyessään, eikä ole menettänyt tenhoaan viidessätoista vuodessa.   2000-luvun alku oli kamaripopin ja –rockin kulta-aikaa. The Decemberistsin, Arcade Firen, Andrew Birdin tai Sufjan Stevensin levyiltä oli tavallista bongata oboen, käyrätorven tai kamarikokoisen jousisektion sointia, mutta askeleen pidemmälle liikkui harpisti-laulaja Joanna Newsom. Kalifornialainen Newsom (s. 1982) tunsi jo lapsena harpun omaksi […]

SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA. Kendrick Lamarin Pulitzer-palkittu neljäs albumi DAMN. (2017) syväluotaa yksilön moraalia kaoottisessa ja epäreilussa maailmassa, toimii henkilökohtaisena ja yhteiskunnallisena peilinä, sekä tarjoaa vaihtoehtoisen lopun takaperin kuunnellen.   Jos Kendrick Lamar olisi vuonna 1987 syntynytkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, ihonväriin tai maahan, olisi hän tänä päivänä kenties kirjailija tai elokuvaohjaaja. Köyhässä Los Angelesin esikaupungissa Comptonissa vaihtoehtoina oli kuitenkin lähinnä joko kitkuttaa epävarmoissa hanttihommissa tai valita gangsterin tie – suuret voitot […]

Fire-Toolzin musiikki lyö ällikälle ensikohtaamisella: 90-luvun mainosvideoiden syntetisaattorit ja kermaiset saksofonit lätkäistään yhteen venkoilevien rumpukoneiden ja äärimetallin pauhun kanssa. Eternal Homen (2021) meemiarvon alta paljastuu koko ihmiselon syleily. Fire-Toolz eli chicagolainen multi-instrumentalisti Angel Marcloid varttui kotitietokoneiden yleistymisen vuosina – aikana, jolloin Internetiin mentiin modeemin rähinän säestäessä, ja omat kotisivut koodattiin värikkääksi Comic Sans -fontin ja gif-animaatioiden kavalkadiksi. Windows 95 -aikakauden kotikutoisuus ja tietynlainen naiivi optimismi ovat olleet jo hyvän aikaa valloillaan netin ITE-taiteessa, jossa ironian […]

Populaaritaidetta, osa 4: Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta.   Godspeed You! Black Emperorin kaksoisalbumi Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heaven (2000) on muodossaan ja mitassaan mahleriaaninen, maalaten hapuilevan kurotuksen toivoa kohti lohduttoman, pessimistisen valitusvirtensä keskeltä.   Ovatko maailma ja ihminen muka todella vapaita? Olemmeko ajautuneet materialismin naamioimaan merkityksettömyyden limboon? Kaatuuko utopia aina itseensä? Tämänkaltaista pohdintaa tulvi montréalilaisen nonetin Godspeed You! Black Emperorin musiikki vuosituhannen vaihteessa, kun länsimaat elivät vielä […]

  15 minuuttia, 15 laulua: Tierra Whackin debyyttialbumi Whack World (2018) on muotokokeilu, jossa riemukkaan vinksahtaneet ja leijuvan surumieliset tunnelmat vaihtavat paikkaa juuri, kun niistä alkaa päästä jyvälle.   60 sekuntia on maksimipituus videolle, jonka Instagramin käyttäjä voi ladata sosiaalisen median syötteeseen. Se ei ole voinut olla vaikuttamatta kaikkiin, jotka sisältöä palveluun tuottavat: oma luomus tai siitä leikattu pätkä täytyy kasata raamin mukaan. Lyhytmuotoinen taide on toistuva ilmiö, oli kyse sitten liturgisista sävelmistä, 1980-luvun hardcore-punkista […]

David Bowie julkaisi viimeisen albuminsa Blackstar (2016) kaksi päivää ennen kuolemaansa. Albumin sanoitukset ja tunnelma saivat välittömästi uuden merkityksen: tämä oli jäähyväisviesti taiteilijalta, joka tiesi kuolevansa.   ”Katso tänne ylös, olen taivaassa / Minulla on arpia joita ei voi nähdä”, laulaa David Bowie (1947–2016) kappaleella Lazarus. Se löytyy hänen viimeiseksi jääneeltä albumiltaan Blackstar, jonka nimikkokappale niin ikään viittaa kuolemaan: ”Jotain tapahtui hänen kuolinpäivänään / Henki nousi metrin ja astui syrjään / Joku toinen otti hänen […]