Populaaritaidetta

  Liturgyn H.A.Q.Q. (2019) on integratiivinen matka, prosessi, jonka taiteellinen ehdottomuus sykkii kokonaisvaltaista elämänhalua ja symbolista mystiikkaa kuin Skrjabinin ja Messiaenin väriloisto aikoinaan.   Vuonna 2009 brooklyniläisen metalliyhtye Liturgyn keulahahmo, tuolloin 24-vuotias Hunter Ravenna Hunt-Hendrix, sohaisi black metal -alakulttuurin herhiläispesää taiteellis-filosofisella manifestillaan Transcendental Black Metal: A Vision of Apocalyptic Humanism. Siinä hän kuvaili äärimetallin – erityisesti Norjassa 1990-luvulla syntyneen, kirkkoja polttaneen nihilistisen ja misantrooppisen black metalin – tulleen intensiteettinsä haussa tien päähän, tyhjiön raja-arvolle, kykenemättömänä […]

Noustuaan 1990-luvun lopussa kriitikoiden ja yleisön jättisuosioon brittiyhtye Radiohead teki tiukan suunnanmuutoksen. Samoista sessioista syntyneet albumisisarukset Kid A (2000) ja Amnesiac (2001) tönäisivät populaarimusiikkia uuteen suuntaan ja ovat kestäneet loistavasti ajan hammasta.   Pehmeä syntetisaattorikuvio, vaimeat bassonapsaukset rytmiä luomassa ja ymmärtämättömiksi manipuloidut laulaja Thom Yorken ääntelyt, ilman perinteisiä biisirakenteita: Radioheadin Kid A:n avausraita Everything In Its Right Place sai todennäköisesti monen fanin imaisemaan kahvinsa väärään kurkkuun. Yllätysefekti – vastustusreaktioineen – oli sukua Stravinskyn Kevätuhrin kantaesitystappelulle, […]

  Kanye Westin Yeezus (2013) kuuluu 2010-luvun musiikillisen valtavirran provokatiivisimpiin levyihin niin musiikillisten ratkaisujensa kuin verbaalisen sisältönsä puolesta. Tarkempi kuuntelu paljastaa levyn antisankarin psyykkisen tragedian.   Ennen kuin rap-artisti, tuottaja, muotisuunnittelija ja somejulkkis Kanye West – viime vuodesta lähtien nimeltään vain pelkkä Ye – joutui 2010-luvun loppupuolella psykiatriselle osastolle ja alkoi puhua avoimesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään, ei kukaan oikein vaikuttanut tietävän, mitkä hänen räväköistä haastatteluistaan ja muista hämmentävistä julkisuuden ulostuloistaan olivat Westiä yksityishenkilönä ja mitkä pelkkää […]

Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta.   Ruotsalaisen Sara Parkmanin kolmas albumi Vesper (2019) on henkeäsalpaava tunteiden ukkosenjohdatin sanojen toiselle puolen ja runollinen tutkielma hengellisten juurten mahdollisuudesta nykyajassa.   Sara Parkman ei isänsä, isoisänsä ja isoisoisänsä tavoin ryhtynyt papiksi vaan muusikoksi, mutta Vesper on hänen omintakeinen messunsa ja runollinen uskontunnustuksensa – tai vähintään albumin muotoinen essee siitä, mitä usko, hengellisyys ja juuret voivat tänä päivänä tarkoittaa, luopumatta vahvasta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivismista. Pyhäinpäivänä […]

SARJASSA ESITELLÄÄN TAITEELLISESTI KORKEATASOISIA 2000-LUVUN ALBUMEITA KLASSISEN MUSIIKIN ULKOPUOLELTA.   Savonlinnan sumearajainen Paavoharju nostatti musiikkimedioiden kulmakarvoja Atlantin toisella puolella saakka esikoisalbumillaan Yhä hämärää (2005). Nuhruisen elektroniikan ryydittämät laulelmat ja ambient-kollaasit ovat kuin vanhan television läpi nähty esoteerinen uni.   Englannin kielen sana decay viittaa niin äänen vaimenemiseen, luonnossa tapahtuvaan orgaaniseen hajoamiseen ja maatumiseen kuin esineiden virttymiseen ja kulumiseen. Se on samaa latinan juurta kuin dekadenssi, jonka alkukielen merkitys kääntyy ”alasputoamiseksi”. Alasmeno, untergang, oli myös Nietzschen […]

Björkin Vespertine (2001) on teemoissaan yleisinhimillinen, samaistuttava ja koskettava matka intiimiyden vereslihalle, eroottiseen huumaan ja rakastumisen pelkoon.   Rakkautesi annettiin minulle / En ole varma mitä sillä tekisin / Tai minne sen panisin”, avaa Björk Vespertinen tavaramerkikseen jo 30 vuotta sitten muodostuneella laulutyylillään, tällä kertaa käyttäen sitä varovaisen pehmeästi. ”Mutta varovasti, siellä on kätketty intohimoni / siellä on rakkauteni / piilotan sen peiton alle / tuuditan uneen”, päättää hän samaisen avauskappaleen Hidden Place. Vuosi oli […]

Sarjassa esitellään taiteellisesti korkeatasoisia 2000-luvun albumeita klassisen musiikin ulkopuolelta. Amerikkalaisen Kayo Dot -yhtyeen debyyttialbumi Choirs of the Eye (2003) ei päästä kuulijaansa helpolla: unenomaiset metamorfoosit vievät hauraista falsettilauluista ja atonaalisesta kamarimusiikista kohti raakoja särövalleja ja takaisin.     Multi-instrumentalisti Toby Driver (s. 1978) oli jo vuosituhannen vaihteessa jonkinasteiseen kulttimaineeseen nousseen maudlin of the Wellin kanssa pyrkinyt säveltämään tiedostamattomansa ohjaamana, inspiroituen muun muassa valveunista. Yhtye käytännössä loi nahkansa Kayo Dotina, muuttuen vahvemmin Driverin projektiksi, ja jatkoi […]

    Arcan albumisarja Kick I-IIIII (2020–21) on yli kolmituntinen, lähes 60 kappaleen psykoseksuaalinen tutkielma, jossa tunteet ja identiteetin kerrokset ruoditaan pois alta minuuden nahanluonnin tieltä.   Venezuelalaissyntyinen, nyttemmin Barcelonaan muuttanut Arca eli Alejandra Ghersi nousi musiikkimaailman huomioon 2010-luvulla toimiessaan tuottajana Björkin, Kanye Westin ja FKA Twigsin kaltaisille nimille. Todellinen kukkaan puhkeaminen artistina tapahtui kuitenkin vasta Kick I -levyn (2020) myötä. Sitä seuranneet Kick-sarjan osat 2–5 (virallisesti muodossa ii–iiiii) julkaistiin kertarysäyksellä joulukuussa 2021; voimannäyttö varmisti […]

  Venetian Snaresin Rossz czillag alatt született (2005) on käänteinen versio eurooppalaisten taidesäveltäjien kansanmusiikillisista vaikutteista: se tekee löytöretken kamari- ja orkesterimusiikin ”toiseuteen” leikaten ja liimaten sitä tummanharmaina palasina hektisiin ja komplekseihin konerytmeihin.   Béla Bartók (1881–1945) löysi 1900-luvun alun taidemusiikin modernien virtausten ja kotimaansa Unkarin sekä sitä ympäröivien kansojen musiikkien risteytyksestä reseptin, joka varmisti hänen paikkansa taidesäveltäjien historiassa: kansanmelodiat ja -tanssirytmit paiskasivat kättä bitonaalisuuden sekä symmetristen muotojen ja asteikkojen kanssa luoden osiaan suuremman summan. Samalla […]

David Bowie julkaisi viimeisen albuminsa Blackstar (2016) kaksi päivää ennen kuolemaansa. Albumin sanoitukset ja tunnelma saivat välittömästi uuden merkityksen: tämä oli jäähyväisviesti taiteilijalta, joka tiesi kuolevansa.   ”Katso tänne ylös, olen taivaassa / Minulla on arpia joita ei voi nähdä”, laulaa David Bowie (1947–2016) kappaleella Lazarus. Se löytyy hänen viimeiseksi jääneeltä albumiltaan Blackstar, jonka nimikkokappale niin ikään viittaa kuolemaan: ”Jotain tapahtui hänen kuolinpäivänään / Henki nousi metrin ja astui syrjään / Joku toinen otti hänen […]

Viisi pitkää, kamariorkesterin säestämää läpisävellettyä laulua ja symbolistista runoutta, joka yhdistää menneen maailman kuvaston moderniin tunneyhteyteen: harpisti-laulaja Joanna Newsomin Ys (2006) ei turhaan ollut arvostelumenestys ilmestyessään, eikä ole menettänyt tenhoaan viidessätoista vuodessa.   2000-luvun alku oli kamaripopin ja –rockin kulta-aikaa. The Decemberistsin, Arcade Firen, Andrew Birdin tai Sufjan Stevensin levyiltä oli tavallista bongata oboen, käyrätorven tai kamarikokoisen jousisektion sointia, mutta askeleen pidemmälle liikkui harpisti-laulaja Joanna Newsom. Kalifornialainen Newsom (s. 1982) tunsi jo lapsena harpun omaksi […]

Kate Bushin 50 Words for Snow (2011) on leijuvan hidastempoinen kokoelma aikuisten satuja, joissa korostuvat kohtaamisen ja yhteyden väliaikaisuus ja epätäydellisyys.   Laulaja-lauluntekijä, tuottaja ja taidepopin vaikutusvaltainen visionääri Kate Bush vetäytyi konsertoinnista jo 20-vuotiaana, ensimmäisen kiertueensa jälkeen, ja on 1980-luvun huippuvuosiensa jälkeen julkaissut uutta musiikkia hyvin vähän: viimeisen 29 vuoden aikana ovat ilmestyneet vain vuoden 2005 Aerials, vanhoja lauluja uudelleentulkinnut Director’s Cut sekä jo 11 vuoden takainen 50 Words for Snow. Harva julkaisutahti käy kuitenkin […]