
Kansallisoopperan orkesterin konsertti Urkuyö ja aaria -festivaalilla, joht. Hannu Lintu, solisteina Vera-Lotte Boecker ja Tommi Hakala. Schönberg, Zemlinsky.
Kansallisoopperan orkesterin muusikot eivät kauan saaneet lämmitellä loman jälkeen, kun heti kauden ensimmäisessä konsertissa hypättiin keskelle wieniläistä 1900-luvun vaihteen hyperromantiikkaa, jossa kromatiikan rajoilla kieriskelevä sävelkieli, runolliset näyt ja rappiotunnelma vallitsivat. Orkesteri purjehti koko voimallaan jälkiwagneriaanisen ja esimodernistisen tyylin rajavesillä.
Schönbergin Verklärte Nacht (1899) ja Zemlinskyn Lyyrinen sinfonia (1922/23) ovat hyvä pari. Schönberg oli Zemlinskyn oppilas ja nai tämän sisaren, mutta heidän suhteensa oli myös problemaattinen. Schönberg katsoi tulevaisuuteen, Zemlinsky paistatteli vahvasti myöhäisromantiikan ja Gustav Mahlerin jälkilämmössä.
Urkuyön ja aaria -festivaalin konsertti oli Tapiolasalissa, joka on suurelle orkesterille hieman tukkoinen. Verklärte Nachtin esityksessä oli lisäksi pientä kesäkohmetta: jousiorkesterin sointi oli karu, vailla läpikuultavaa hehkua. Ylikapellimestari Hannu Lintu tuntui korostavan kuutamokävelyn psykedeelisiä piirteitä – voiko lemmenkohtaus päättyä hyvin, kun nainen kantaa toisen miehen lasta?
Lyyrisen sinfonian kuluessa oikea klangi kuitenkin löytyi, ja teoksen eksoottinen lumo vei mennessään. Teos on paljossa velkaa Mahlerin Das Lied von der Erde -teokselle, ja Zemlinsky itsekin tunnustaa sen esikuvakseen. Kumpikin perustuu aasialaisperäiseen runoteokseen, jossa teksti kohtaa mailleen menevän eurooppalaisen iltaruskoromantiikan. Kumpikin rakentuu mies- ja naislaulajan vuorotteleviin osiin, joita sinfoninen orkesteritekstuuri sitoo.
Zemlinskyn tekstivalintana oli intialaisen runoilijan ja filosofin Rabindranath Tagoren runoteos Puutarhuri, Hans Effenbergerin saksannoksena. Tagore sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913 runoteoksesta Uhrilauluja ensimmäisenä aasialaisena kirjailijana. Lyyrisen sinfonian teksti onkin aistillisuudessaan kuin musiikkia, ja Zelminskyn se on innostanut rappion rajoilla hekumoivaan kauneudenpalvontaan.
Teoksessa käydään läpi rakkauden eri vaiheita tunnustelusta täyttymykseen ja haipumiseen, mutta mies ja nainen eivät kuitenkaan kohtaa, vaan rakkaus ja sisäiseksi reflektoinniksi, pessimistisin loppupäätelmin.
Avausosassa Ich bin friedlos, ich bin durstig nach fernen Dingen baritoni joutuu taistelemaan lemmentuskissaan pauhaavaa orkesteria vastaan, mutta Tommi Hakala selvisi haasteesta hyvin. Toinen osa on scherzomainen O Mutter, der junge Prinz, jossa sopraano laulaa prinssin kohtaavasta tytöstä – miten hän heittää korunsa vaunujen alle, ja ne särkyvät, kuten koko rakkauden utopia. Itävaltalainen sopraano Vera-Lotte Boecker tavoitti oivallisesti sen kaksinaisuuden, lapsekkaan leikin ja kipeät tunnot.
Seuraavissa lyyrisissä osissa Zemlinsky vie kuulijan taikametsään, jossa Tristanin ja Isolden tapaan purkausta vailla roikkuvat harmoniat, eksoottiset tuoksut ja pysähtynyt nostalgia vallitsevat. Hakala olisi voinut vähän enemmän herkistää ääntään Du bist die Abendwolken runollisissa ylistyksissä, mutta Boecker teki sitä senkin edestä osissa Sprich zu mir Geliebter ja Vollende denn das letzte Lied. Niissä oli raukeita pidättelyjä, huikaisevia ylä-ääniä ja vangistevaa otetta. Hieno laulaja pitäisi saada Kansallisoopperaan myös oopperarooleihin.
Hannu Lintu oli elementissään Lyyrisen sinfonian orkestraalisten herkkujen, suurten tunnepurkausten ja vieraannutetun sentimenton parissa, mutta hän kuitenkin varoi astumasta kitschiin ja piti koko ajan jännitteen yllä. Muusikot saivat loistaa monissa sooloissaan. Oopperaorkesterin pitäisi konsertoida enemmän!
Harri Kuusisaari
Veikko Kähkönen