Jacques Offenbachin terävät ja satiiriset operetit ovat paljon muutakin kuin pelkkää can cania – ne ovat verraton yhteiskunnan peili ja kapinallisuuden väline. Jo syntyaikanaan ne ottivat satiirin keinoin kantaa politiikkaan, ja syntyi esitysperinne, jossa dialogeja muuteltiin ajankohtaisia ja paikallisia asioita kommentoimaan. Siksi ne ovat valideja myös nykyään.
”Ei jumalaa, ei herraa, ei pomoa”, lukee graffiteissa Pariisin oopperan Garnier-teatterin lavalla, kun Offenbachin rosvo-operetti Les Brigands alkaa. Jo alkusoiton aikana lavalle ryntää värikäs ja räväkkä joukko sateenkaarikansaa S/M-henkisistä cowboysta ja cowgirleistä hemaiseviin drag queeneihin hepeneissään ja korkokengissään. Alkaa vastakulttuurin irvailu kaikelle. Ei epäilystäkään – asialla on oopperaohjauksen ilottelun ja ironian mestari Barrie Kosky.
Vuonna 1869 Théâtre des Variétés’ssa kantaesitetty Les Brigands otti hampaisiinsa toisen tasavallan korruptoituneen talouseliitin, poliitikot ja virkakoneiston, vain pari vuotta ennen tasavallan luhistumista. Henri Meilhacin ja Ludovic Halévyn libretolla on juurensa sekä draamateatterissa (Schillerin Rosvot) että opéra-comiquessa (Auberin Kruunun timantit). Tarina kertoo rosvojoukosta, joka on turhautunut keikkojensa vähyyteen ja päättää ryöstää Granadan prinsessan ja Mantovan prinssin häälahjat, kun edellisen hovi yöpyy tavernassa matkallaan.
Juttu on yhtä valepukujen ja vaihtuvien identiteettien pyöritystä. Rosvot pukeutuvat majatalonpitäjiksi, kokeiksi, tarjoilijoiksi, sulhasen väeksi – miksi vain tarina vaatii. Lopulta kaikki jäävät tyhjin käsin, kun talousministeri onkin tuhlannut kaikki myötäjäisvarat. Pankkiirit, poliisit ja poliitikot ovat yhtä moraalittomia kuin rosvot. Kuten rosvopäällikkö Falsacappa toteaa: ”Jokainen varastaa asemansa mukaan.”
Offenbachin opereteissa naamioilla ja roolien vaihtelulla on tärkeä dramaturginen rooli: ne kyseenalaistavat sosiaaliset normit ja leikkivät niillä. Ne julistavat vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Siihen perustuu myös Koskyn ohjauksen toimivuus ja valloittavuus. Runsas tyyppigalleria rosvoineen, aristokraatteineen, pappeineen, nunnineen ja santarmeineen on sarjakuvamaisen tarkasti piirretty ja kerronta elokuvamaisesti luistavaa.
Tyylit ja genret sekoittuvat, populaari- ja korkeakulttuurit kohtaavat. Ei ole hyviksiä eikä pahiksia, kaikki joutuvat katsomaan peiliin. Anarkistinen sanoma tulee esiin vapauden kaipuussa, vapaaehtoisessa yhteiskunnan ulkopuolelle asettumisessa. Nämä rosvot eivät juoni vain rahan vuoksi.
Dialogeissa ei tietenkään malteta olla koskettamatta Ranskan nykyistä poliittista kriisiä. Piikit tiivistyvät stand up -koomikko Sandrine Sarrochen esittämiin valtiovarainministeri Antonion dialogeihin, joiden tarkkaa maalia en aina ymmärtänyt, mutta niitä satelee myös muualta. Esimerkiksi:
”Kerro satu varkaista”, Falsacappan tytär Fiorella pyytää Pietrolta.
”Olipa kerran pankkiiri, josta tuli presidentti.”
”Mitä sitten tapahtui?”
”Siinä se oli.”
Ympärilläni naurahdellaan. ”Marcon”, joku kuiskaa.
Lopussa Falsacappasta tulee pääministeri. Mitä sitten tapahtui, siitä ei anneta vinkkejä.
Victoria Behrin suunnittelemat puvut ovat häikäisevä leikki värien, muotojen ja materiaalien kanssa. Toisinaan ollaan yökerhossa, toisinaan Espanjan kuninkaallisessa paraatissa Kristus- ja Maria-patsaineen. Velázquezin maalaus Las Meninas herää eloon prinsessan ylileveässä hameessa.
Tempo on reipas. Useiden Koskyn ohjausten toinen pyörä, koreografi Otto Pichler, ammentaa energisessä koreografiassaan urbaanista voguing-tanssista elehtimisineen ja poseerauksineen. Tanssijat loistavat kimaltavissa shortseissaan ja vinyylikengissään. Stefano Montanari johtaa orkesteria jämäkästi, tuoden esiin kaiken samppanjan kuplinnan, rytmisäihkeen ja espanjalaisen aromin, jonka voi kuvitella vaikuttaneen Bizet’n Carmeniin.
Pääroolissa Falsacappana Marcel Beekman esittää dragkuningatar Divineä – ”maailman kauneinta naista, melkein” – viittauksena John Watersin kulttielokuvaan Pink Flamingos. Mutta mikä parasta, hän ei tyydy pelkkiin drag-kliseisiin vaan luo äänensävyillään runsaan teatraalisen ilmaisun kirjon.
Marie Perbost tulkitsee lyyrisen lämpimästi hänen tytärtään Fiorellaa, joka kääntää rakkauden vuoksi selkänsä rikollisuudelle. Antoinette Dennefeld tulkitsee kevein vedoin pankkiirista rosvoksi kääntynyttä Fragolettoa, kastanjetteja taitavasti heläytellen. Koko ensemble heittäytyy burleskiin menoon tarkasti ja hulvattomasti.
Miksi Offenbachin operetit ovat jääneet Suomessa melkein kokonaan sivuun? Eikö löydy uskallusta nauraa yhteiskunnan ongelmille ja samalla itselleen? Ville Saukkonen asialle!
