Luulitko tuntevasi Gounod’n Faust-oopperan? Sen alkuperäinen versio esittelee aivan toisenlaisen teoksen, joka on kerronnaltaan ja tyyliltään rikkaampi ja vakuuttavampi.
Uusien näkökulmien etsiminen musiikin klassikkoihin niiden alkuperäisversioihin palaamalla on jo pitkään jatkunut trendi – katsotaan vaikka Sibeliusta Suomessa. Useissa tapauksissa on selvää, että säveltäjien lopulliset versiot ovat myös parhaita ideoiden jalostuksen tuotteita, ja varhaisemmat tarjoavat lähinnä historiallista kiinnostavuutta.
Mutta eivät aina. Joskus säveltäjä on joutunut muuttamaan teoksiaan ulkoisen paineen tai neuvojen alla. Tästä esimerkkeinä ovat Brucknerin sinfoniat. Oopperoissa esitysolosuhteet ja yleisön maku ovat vaikuttaneet versiointiin. Sekä Verdin että Wagnerin oopperoiden kohdalla siinä näkyy selvästi taistelu pariisilaisen yleisön ja teatterien suosiosta. Yleensä Pariisin-versioissa on esimerkiksi tanssia, koska balettikohtaus kuului Suuren oopperan konventioihin.
Charles Gounod sävelsi tunnetuimman oopperansa Faustin Pariisin Théâtre-Lyriqueen, jossa se sai ensi-iltansa vuonna 1859. Se oli välitön menestys: kymmenessä vuodessa sitä oli esitetty jo 308 kertaa. Siellä nähty versio oli täysin erilainen kuin myöhemmin vakiintunut: se edusti opéra-comiquen perinnettä puhuttuine dialogeineen.
Säveltäjä hioi sitä pitkään ja lisäsi vasta myöhemmin muutamat tunnetut numerot: Valentinin aarian, sotilaiden kuoron ja Méphistophélèsin juomalaulun Le veau d’or. Saadakseen teoksen Pariisin Suureen oopperaan vuonna 1869 hänen täytyi lisätä siihen Valpurinyön baletti, muuttaa dialogit resitatiiveiksi ja lähentyä grand opéra -tyyliä. Lopulta teos lyheni tunnilla, moni kohtaus tippui pois, ja romantiikka oli korvannut alkuperäisen opéra-comiquen.
Ranskalaisen historiallisen oopperan julkaisuun ja levytyksiin keskittyvän Palazzetto Bru Zanen säätiön tutkijat ryhtyivät parsimaan kasaan alkuperäistä Faustia, ja siitä tehtiin levytys vuonna 2018. Tänä keväänä valmistui myös näyttämötuotanto Lillen oopperan ja Pariisin Opéra-Comiquen yhteistyönä. Näin esityksen Pariisissa kesäkuun lopussa ja vakuutuin. Tuli tunne, että nyt Faust löysi kotinsa ja tyylinsä, ja ohuet hahmot saivat vihdoin psykologista syvyyttä alleen.
Vaikka edellä mainitut numerot versiosta puuttuvatkin, siinä on paljon uutta. Faust, Siebel ja Wagner saavat ison trion ensimmäisessä näytöksessä, jossa miesten välinen kuvio selvenee, ja Marguerite neljännessä näytöksessä koskettavan aarian, jossa hän purkaa aviottoman lapsensa kanssa tuntojaan, kun Faust ei vain palaa. Duetto Valentinen ja Margueriten välillä ennen tämän lähtöä sotaan syventää sisarusten välistä yhteenkuuluvuutta.
Entä Margueriten holhooja Marthe! Yleensä hän jää täysin sivuun, mutta nyt hän saa kokonaisen rakkaustarinan Méphistophélès’n kanssa. Vanhallakin naisella on oikeus unelmiinsa, joita paholainen tylysti käyttää hyväkseen. Faust saa aariansa Salut, demeure chaste et pure kruunuksi hemaisevan cabalettan, joka jätettiin alun perin pois, kun tenori kieltäytyi laulamasta sitä, mutta joka löydettiin hiljattain kirpputorilta, ja se julkaistiin vuonna 2020.
Opéra-Comiquen kepeä tyyli asettaa asiat yhteyksiinsä – esimerkiksi valssirytmissä kulkevan Margueriten jalokiviaarian. Siirtymät laulusta puheeseen ja päinvastoin toteutuvat saumattomasti, ja irtonaisen ironinen ja tunteellinen, dramaattinen tyyli tukevat toisiaan, kun vaihtelu antaa kummallekin pontta. Tämän ja kertomuksen flown ansiosta yli neljään tuntiin pidentynyt kestokaan ei tunnu liialliselta.
Loppukohtauksessa tyyli muuttuu, ja Gounod kääntyy kohti grand opéraa suureellisine kuoroineen. Margueriten pelastuminen ja kristillinen deus ex machina ovat selvästikin enemmän säveltäjän uskonnollisuuden kuin oopperan dramaturgian sanelemaa. Tämä onkin kohtauksista ainut, jossa aloin jo vilkuilla kelloa.
Opéra-Comiquen loistava esitys kertoi syvällisestä perehtymisestä teoksen tyyliin. Kapellimestari ja talon taiteellinen johtaja Louis Langrée johti elinvoimaisesti ja värikylläisesti. Puhaltimien purevat soolot, jousten graafinen sointi ja vaskien sopivasti röyhkeä karakteristisuus kuulostivat siltä, kuin kyseessä olisi ollut periodiorkesteri, mutta näin ei ollut. Kupliva koomisen oopperan rytmi ja tunteikkaat melodiat olivat osa samaa maailmaa.
Ohjaaja Denis Podalydès ja lavastaja Éric Ruf ovat arvostettuja puheteatterin ammattilaisia – molemmat Comédie-Française’n jäseniä, Ruf sen nykyinen pääjohtaja. Yksinkertainen pyörivä näyttämö loi vaihtuvien tilanteiden maailman, jossa hehkulampuista koostuva valokehä nousee tai laskee. Kaksi paholaisen silinterihattuista palvelijaa pyörivät lavalla jatkuvasti isäntänsä tahdon toteuttajina.
Christian Lacroix’n puvut sijoittavat epookin sävellyksen aikakauteen. Tumma, kuolemanläheinen väritys korostuu mieskuoron aavemaisessa olemuksessa, joka alleviivaa yhteisöä ahtaiden moraalikäsitysten vartijana.
Yksilöohjaus on niin luontevaa ja hahmojen suhteita esiin tuovaa, että tulee ihmetelleeksi, miksi tällaista ei näe useammin. Ikään kuin ohjaaja häivyttäisi itsensä kertomuksen tieltä. Ainut ohjaajan ”oma” idea on se, että Margueriten lapsi tuodaan lavalle 7-vuotiaana tyttönä, ja lopussa kristillisen armon valo osuu häneen, ei äitiinsä. Tanssikohtauksissa on viekoittelevaa kabareetunnelmaa.
Tätä versiota ei voida dialogien vuoksi esittää ilman sellaista solistikuntaa, joka hallitsee ranskan kielen täydellisesti. Nyt sellainen tyylin taitajien joukko oli tarjolla.
Tenori Julien Dran oli hermoherkkä Faust, joka vaappui koko ajan Méphistophélès’ia kohtaan tuntemansa inhon ja kohtalokkaan lumoissa olemisen välillä. Hän hallitsi myös äänensä hienovaraiset nyanssit, joista aarian huipentava diminuendo ylä-c:ssä oli bravuurinäyttönä.
Vannina Santonin Marguerite hallitsi jalokiviaariansa trillit ja vuodatti koskettavaa linjaa. Valentinista on tässä ohjauksessa tehty normaalia raaempi, ja Lionel Lhote meni sodassa traumatisoituneen ja sisarensa synneistä loukkaantuneen veljen rooliin sisään täysillä. Juliette Meyn mezzolla oli poikamaisia sävyjä Siebelin roolissa.
Entä Méphistophélès? Unohdetaan kliseiset demonit, sillä Jérôme Boutillier tekee hahmosta teatraalisen veijarin, joka polttelee piippuaan sarkastisesti kuin sirkustirehtööri. Hauska teatteritemppu oli, kun häntä nosteltiin kaapissa ylös alas.
Ranskalaiset eivät ole kovin ansioituneita oman oopperaperinteensä vaalimisessa. Miten voi olla mahdollista, että Meyerbeer ja koko grand opéra loistaa poissaolollaan Pariisin oopperan ohjelmistossa? Opéra-Comique tekee tässä ilahduttavan poikkeuksen historiallista lajiaan vaalimalla. Myös ei-ranskankielisiä muistetaan englanninkielisin tekstityksin.
