Kuvittele elämäsi näin.
Päivä helsinkiläisen muusikon elämässä, jälleen kerran. Matkaat Yrjönkadulle uuteen salaiseen harjoituspaikkaan, jossa orkesteri odottaa entistä vähälukuisempana. Siellä äänenjohtajaystäväsi kertoo, että jälleen kolme muusikkoa jäi pois orkesterista. Yksi heistä oli Olavi, sellistiystäväsi. Toinen sellisti osuu paikalle ja kertoo, että Olavin perhe ei ole kuullut hänestä mitään kolmeen päivään. Tunnet kylmien väreiden hiipivän selkääsi pitkin. Aloitatte harjoitukset vakavamielisinä.
Saavut kotiin Vuosaareen, missä puolisosi odottaa sinua keittiön pöydän ääressä, istuen hiljaa kaksi pientä lastanne vierellään. Kolme kirjettä lepää pöydällä. Tiedät jo, mistä on kyse. Kirjeet täynnä nimettömiä uhkauksia, taas kerran. Sinut ja lapsesi uhataan tappaa, puolisosi raiskata ja tappaa. Halaat puolisoasi ja lapsiasi kyyneleet silmissä. Älkää pelätkö rakkaat, nämä viestit ovat vain tyhjää puhetta, ei minulle käy mitään. Silti avatessasi soitinkotelon, sinulta kestää kauan kerätä rohkeus alkaa harjoitella.
Jälleen yksi työpäivä, jälleen uusi salainen harjoituspaikka. Töiden jälkeen tapaat ystävän, joka kertoo oboistiystävästään. Kolme miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa, kun hän oli matkalla kvintettiharjoituksista Musiikkitalon läheltä kotiin. Miehet nuijivat hänen käsiään, ottivat soittimen ja hakkasivat sen murskaksi. Ystävä selviää hengissä, mutta pelkää kuollakseen. Pystyykö hän enää koskaan soittamaan? Matkalla kotiin yrität piilotella isoa soitinkoteloasi ohikulkijoilta. Tiedät, miten turhaa se on.
Lopulta tapahtuu juuri se mitä pelkäsit. Selviät väkivaltaisesta hyökkäyksestä, mutta tiedät, ettei vaihtoehtoja enää ole. Ainoa toivo on kaukaisessa maassa, jossa ymmärretään paremmin ammattiasi, elämäntyötäsi, sukusi perintöä. Sitä, minkä vuoksi olet lapsesta asti pinnistellyt: musiikkia. Puolisoasi ja lapsiasi et uskalla ottaa mukaan, soittimesi on ainoa ystäväsi vaarallisella matkalla. Siitä et mistään hinnasta luovu.
Viimein uudessa maassa haet turvaa sinulle ja perheellesi. Mutta saat vain vastauksen, joka iskee naamaan kuin jääkylmä rätti:
”Emme voi tarjota sinulle turvapaikkaa, ainoastaan ratkaisun. Jätä työsi. Jätä musiikki, niin sinua ei enää vainota.”
Miltä se tuntui?
Tiedät hyvin, ettei tarina ole sinun. Mutta taidat jo tietää, että monille se on erilaisina versioina täyttä totta. Viimeinen osa tarinasta kävi juuri yhdelle heistä toteen, koska viranomaisten mukaan ”muusikkous ei ole ominaispiirre, joka on olennainen ihmisen identiteetille ja omalletunnolle tai ihmisoikeuksien toteutumiselle”. Mitä mieltä sinä olet?
Katkelmia YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta (1948):
3. artikla.
Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.
23. artikla.
Jokaisella on oikeus työhön ja työpaikan vapaaseen valintaan.
27. artikla.
Jokaisella on oikeus vapaasti osallistua yhteiskunnan sivistyselämään ja nauttia taiteista.
Blogin kirjoittaja toivoo muusikkouden ja kirjoittelun ohessa joulu- ja maailmanrauhaa. Hän tietää hyvin, että se on turhaa, mutta hän toivoo niitä silti.