Brahms oli seuranneen polven wieniläismodernisteille kirjaimellinen vanha parta, vaikka Arnold Schönberg julistikin hänet kirjoituksissaan edistykselliseksi. Schönbergin orkestroimassa g-molli-pianokvartetossa Brahmsia ei esitellä arvokkaana esivanhempana, vaan hänet on virtaviivaistettu nuorekkaaksi proge-idoliksi. Viimeistään ksylofonin ja lautasten päästessä unkarilaisfinaalissa vauhtiin on selvää, että kunnioitukseen sekoittuu pientä kujettakin. Jaime Martin ja Gävlen sinfonikot ovat hankalan tehtävänsä tasalla ja soittavat Schönbergin orkestraation anteeksipyytelemättömällä riemulla. Ehkä Berliinin filharmonikoiden (Rattle) jousista syntyy mehevämpää huminaa, mutta se ei ole yhtä tärkeää kuin ruotsalaisorkesterista kumpuava […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.